kultatyttö täytti 30-vuotta niin että pätkähti. Päällimmäisenä on tunne että iso kirjan sivu on käännetty eikä mikään ole enää kuin ennen. Kaksikymppisenä vietetyt vuodet oli hulvattoman hauskoja, kivuliaita ja kasvattavia. Hirveesti rimpuilua ja kasvutarinaa.

Aloitin eilen elämäni 30-vuotiaana käymällä ensimmäisen kerran NA-kokouksessa (Nimettömät Narkomaanit). Jos aion lopettaa alkoholinkäytön, en pysty siihen yksin. Tahdonvoimaa on kokeiltu ja vaikka se voimakas onkin niin pieni ihminen ei selviä yksin tässä miljardien pelkojen ja ajatusten maailmassa. Ympäristöni on aina ruokkinut enemmän vanhaa toimintatapaani viettää vapaa-aikaa ja käsitellä tunteita, joten siihen tarvitaan myös toiseen suntaan vahvistavia tekijöitä.

Mä en ole koskaan uskonut iällä olevan merkitystä mihinkään. Tämä perustuu kapinaan lapsuudesta, jossa olen saanut vähättelyä osakseni koska olen lapsi enkä tiedä mistään mitään. Etenkin vanhalle sielulle sen nieleminen on ihan vitun vaikeaa. Tekisi mieli huutaa että ´ettekste nää?´. Idiootit aikuiset omassa arvottomuudessaan yrittää vetää lapset mukana. Ja aluksi onnistuukin. Tämä kapina minussa on laantunut jonkin verran vuosien varrella ja itselleni on tärkeää että oma lapseni tulee kuulluksi ja nähdyksi yhtä kunnioitettavana yksilönä kuin olen itsekin.

Luulette varmaan että kyseessä onkin tämän ajan perinteinen pilalle hemmoteltu pikku kusipää, jonka kustannuksella vanhempi yrittää tuntea parempaa oloa ja korjata omaa haavaansa? Ei vitussa. Arvostus ja kunnioitus käsittää myös kunnioituksen opettamista lapselle itselleen muiden kohtelun ohella. Kusipää, marttyyri ja manipuloija ei vastaa käsitystä itseään ja muita kunnioittavasta yksilöstä. Oli lapsi tai aikuinen, näillä piirteillä ei ole sijaa mun lähettyvillä pitkäkestoisesti. Vaatii syvempää itsetutkiskelua aikuiselta, ennen kuin todella tajuaa itsekään mitä tarkoittaa “sitä saat mitä annat”. Saatikka ennen kuin sitä voi opettaa eteenpäin.

Tunnen tehneeni perustavanlaatuista duunia tämän kanssa, siitä voin taputtaa itseäni olalle. Mutta vaan vähän, sillä perussuomalaisen ja vaatimattoman luonteen omaan minäkin!

Uskonko vieläkään että iällä on merkitystä? Kun mietin kasvoja jotka tätä ikivanhaa paskamantraa on mulle jauhanut, en helvetissä. Viisaus vaatii oppimista ja oppiminen mielenkiintoa elämään ja halua oppia. Ihmiset, joilla tätä on, eivät koskaan ole nostattaneet itseään palkintopaalulle ikänsä perusteella. Nämä ihmiset ovat ikinuoria. Eikä heillä ole tarvetta nostattaa itseään muiden - myöskään minun yläpuolelleni.

Tapaan jatkuvasti itseäni nuorempia ihmisiä, joista löydän ihailtavaa ja opittavaa. Jotka opettavat mua, eikä mulla ole paskanhajua mitä he saavat minulta, usein ei myöskään paskanhajua että ovat mua nuorempia. Kunhan nautin heidän seurastaan, kiitän siitä mitä he minulle antavat ja kunnioitan heitä samanarvoisina. Välillä me vedetään pillurinkiä pitkin kyliä energiajuomat mukitelineissä ja rööki huulessa. Kuunnellaan vitun päheitä biisejä, joissa lauletaan milloin pilluista ja perseistä, milloin ihastumisesta. Puhutaan pojista. Ihan vitun siistiä.

Malja uudelle vuosikymmenelle! <3

-kiroilevaminttu

Dear blog,

My darling girl turned 30 in the blink of an eye. The overwhelming feeling is that a big page in the book has been turned and nothing is the same anymore. My twenties were wildly fun, painful, and formative. There was a lot of struggling and growing up.

Yesterday, I started my life as a 30-year-old by attending my first NA (Narcotics Anonymous) meeting. If I want to stop drinking, I can't do it alone. I've tried willpower, and even though it's strong, a small person can't cope alone in this world of billions of fears and thoughts. My environment has always encouraged my old way of spending my free time and dealing with my feelings, so I need other factors to reinforce the opposite approach.

I have never believed that age matters. This is based on my childhood rebellion, where I was belittled because I was a child and didn't know anything. It's especially hard for an old soul to swallow. I feel like shouting, "Can't you see?" Idiotic adults, in their own worthlessness, try to drag children along with them. And at first, they succeed. This rebellion in me has subsided somewhat over the years, and it is important to me that my own child is heard and seen as an individual who is as respectable as I am.

You probably think that this is just a case of a spoiled little shit, at whose expense the parent is trying to feel better about themselves and heal their own wounds? No fucking way. Appreciation and respect also include teaching the child to respect others, as well as being respected themselves. A little shit, a martyr, and a manipulator do not fit the image of an individual who respects themselves and others. Whether a child or an adult, these traits have no place in my life in the long run. It requires deeper self-examination from an adult before they can truly understand what "you get what you give" means. Let alone before they can teach it to others.

I feel that I have done some fundamental work in this regard, and I can pat myself on the back for that. But only a little, because I am a basic Finn with a modest personality myself!

Do I still believe that age matters? When I think about the faces that have been feeding me this ancient bullshit mantra, hell no. Wisdom requires learning, and learning requires an interest in life and a desire to learn. People who have this have never put themselves on a pedestal because of their age. These people are forever young. And they have no need to put themselves above others—not even above me.

I constantly meet people younger than myself whom I find admirable and from whom I can learn. They teach me, and I don't give a shit what they get from me, nor do I give a shit that they are younger than me. I just enjoy their company, thank them for what they give me, and respect them as equals. Sometimes we hang out in the village with energy drinks in our hands and cigarettes in our mouths. We listen to fucking awesome songs that are sometimes about pussy and ass, sometimes about falling in love. We talk about boys. It's fucking awesome.

Here's to a new decade! <3

-kiroilevaminttu

kaikki ihmiset eivät halua muuttaa ajatustaan. Jokainen ei uskalla tarttua peiliin. Se on välillä ihan perkeleen turhauttavaa kun itse on nähnyt minkälainen työsarka henkisen kasvun takana on.

Joko sitä on vaiheessa jossa kaikki ennen opittu on menossa hyvää matkaa palasiksi ja riiput henkesi vetimissä ohuella narulla ja mietit että onko tässä mitään järkeä. Tällöin mielen valtaa kateus ja katkeruus, että miksi minäkin en voisi vain  teeskennellä menemään ja valehdella itselleni.

Tai sitten olet jo rakentanut identiteettisi uudestaan ja vapaammalle pohjalle. Näet työsi kauniit hedelmät ja olo tuntuu niin paljon paremmalta kuin silloin kun yritit astua ulkomaailman antamiin saappaisiin. Tällöin koet vilpitöntä ihmetystä siitä, ettäkö joku ei haluaisi samaa. Siinä kohtaa kummasti unohtuu se vaihe kun henkinen kasvu alkaa, se kivulias ja epämiellyttävä.

Puhun täysin omasta kokemuksesta, koska tuossa järjestyksessä se itselläni meni. Lisätään tuohon ihan alkuun vielä se vastustus ja ristiriita, kun ei uskalla vielä vaihtaa kaistaa eikä sanoa asioille ei. Silti samaan aikaan tiedostaa jauhavansa täyttä paskaa ja pelkäävänsä niiden ihmisten seuraa, jotka näkevät ohuen suojakuoreni alle.

Minun oli vaihdettava kaistaa voimalla ja suojautuen kaikin voimin ulkopuoliselta vastustukselta. Vaikka vastustus olikin jälkeen päin katsottuna paljon vähäisempää kuin tunsin. Mutta kun on sen asteisessa varotilassa, sitä säpsähtää varjojakin.

Oman elämän ensimmäisen palan kokoaminen ihan itse oli niin pelottavaa, että kasvatin itselleni vihaisen ja uhkaavan ulkomuodon. Halusin tehdä työni rauhassa. Siitä huolimatta ulkopuoliset pääsivät tietysti ihoni alle, viha ja kapina kun ei ole sitä aitoa vapautta, ainoastaan uudenlainen vankila. Minulle se oli väliaikainen vankila, koska elämä pisti minut polvilleen monen monta kertaa tämän jälkeen, kunnes myönnyin hyväksymään ja pyytämään anteeksi. Kiittämään ja antamaan elämälle tilaa järjestyä.

Tässä sitä nyt ollaan. Välillä olen aidosti kummissani kuinka ihmiset elävät elämäänsä, heijastaen omaa mennyttä minääni heistä. Hassuahan tässä on se, että onneton minä jonka heissä näen, ei ole edes totta. Minulla ei ole hölkäsen pöläystä mitä heidän mielessään liikkuu tai mitä heidän kuuluu käydä läpi päästäkseen itsensä kanssa rauhan sopimukseen. Olinhan minäkin aika ajoin erittäin säälittävää, kuumottavaa, jännittävää ja viihdyttävää katsella omissa pyristelyissäni. Ja olen edelleen.

-kiroilevaminttu

Dear blog,

Not everyone wants to change their mind. Not everyone dares to look in the mirror. It can be incredibly frustrating when you've seen for yourself how much work is involved in personal growth.

Either you're at a stage where everything you've learned before is falling apart, and you're hanging on by a thread, wondering if any of it makes sense. In that case, envy and bitterness take over your mind, and you wonder why you can't just pretend to go along with it and lie to yourself.

Or perhaps you have already rebuilt your identity on a freer foundation. You see the beautiful fruits of your labor, and you feel so much better than when you were trying to step into the shoes given to you by the outside world. In that case, you feel sincere wonder that someone would not want the same thing. At that point, you strangely forget the stage when spiritual growth begins, the painful and unpleasant one.

I'm speaking entirely from my own experience, because that's how it went for me. Let's add to that the resistance and conflict at the very beginning, when you don't dare to change lanes or say no to things. Yet at the same time, you realize that you're talking complete bullshit and you're afraid of the company of people who can see through my thin protective shell.

I had to change lanes forcefully and protect myself with all my might from outside opposition. Even though, in hindsight, the opposition was much less than I felt. But when you're in that state of alertness, even shadows make you jump.

Putting together the first piece of my own life was so scary that I cultivated an angry and threatening appearance for myself. I wanted to do my work in peace. Nevertheless, outsiders got under my skin, of course, because anger and rebellion are not true freedom, only a new kind of prison. For me, it was a temporary prison, because life brought me to my knees many times after that, until I gave in, accepted, and apologized. To give thanks and allow life to fall into place.

Here we are now. Sometimes I am genuinely puzzled by how people live their lives, reflecting my own past self in them. The funny thing is that the unhappy me I see in them is not even real. I have no idea what goes on in their minds or what they have to go through to make peace with themselves. After all, I too was at times very pitiful, embarrassing, exciting, and entertaining to watch in my own struggles. And I still am.

-kiroilevaminttu

En ihmettele että rakas kehoni reagoi, nimittäin taistelin viikonloppuna kovalla kädellä itseäni vastaan. Sanoin "joo" kun selkeästi minun olisi pitänyt sanoa "ei". Ja tein sen vielä useaan kertaan, useana päivänä! Annoin kehoni ja mieleni mennä suorastaan hälytystilaan miellyttääkseni toista ihmistä.

Myös poikani on kipeä, hän tuli isältään viikonlopun vietosta. Ei hajuakaan mitä hän käy läpi, mutta kylmän tuomaan vilustumiseen en henkilökohtaisesti jaksa uskoa. Että täällä oltaisiin onnen varassa, ettäkö olisi vahvoja ja heikkoja. Ettäkö sitä kävisi "huono tuuri" kun nyt nuhaiseksi tuli. 

En tiedä onko täällä muita mutta itse en omassa kokemuksessa tunne että sairastaminen olisi huono asia. Sehän on ihanan rauhoittavaa, varsinkin kun kaiken maailman lääkkeet on tehty tekemään se mahdollisimman helpoksi ja oireettomaksi. Saa olla rauhassa, jos siis osaa antaa itsensä olla rauhassa. Täällä ei ole sitä ongelmaa, tällainen laiska paska kun olen. Aika onnellinen laiska paska.

Lisäksi on aina mielenkiintoista ja uusi mahdollisuus tutkia omaa mielen maailmaa kun sen kivut nousevat näkyville. Kuinka kätevä koneisto olemmekin kun ei tarvitse koko ajan arvailla mitä minussa tapahtuu vaan keho toimii suht välittömänä ja näppäränä viestintätyökaluna itselle.

Shoutout flunssa! Nyt tunnen vaan syvää myötätuntoa kehoani ja itseäni kohtaan, lepään ja ehkä ensi kerralla se "ei" lipsahtaa sieltä suukkuluukusta taas sulavammin. ;)

- kiroilevaminttu

tapasin ennen puunata uuden kotini heti muuton yhteydessä lattiasta kattoon. Hinkuttaa kaikki aikaisemman asukkaan jäljet pois, niin tarkasti että roskiskaapistakin voisi syödä. Näin toimin, mutta se ei koskaan tuntunut omalta, vaan käytäntö oli opittua.

Vasta näin kolmenkympin kynnyksellä olen rohkaistunut tässäkin asiassa pysähtymään ja miettimään omaa sisäistä tärkeysjärjestystä. Mikä minulle on tärkeintä, ja mikä ei taas niin merkitse.

Olen nyt puolen vuoden ajan asunut nykyisessä ihanassa pikku rivitaloasunnossa ja huomaan olevani keskellä kevätsiivousta. Keskellä tyhjennettyjen kaappien tavarakasoja ja rättejä joista ei enää tiedä mitä kuuluu käyttää vessanpöntön- ja mitä keittiön tasojen puhdistukseen. Tämä on merkki minulle totaalisesta kotiutumisesta, se on nyt tapahtunut. Yksi alkoholiton Magners sille!

Nykyinen rutiinini uuteen kotiin muutossa on puolen vuoden sisäänajoaika, jolloin mieli rauhoittuu uusien seinien sisälle ja hakee luottamusta uuteen turvapaikkaansa. Mikään paikka ei oikein kutsu istumaan hiljaa luokseen, se olisi vain kiusallista. Levottomat jalat vipattavat siihen asti kunnes naaman eteen saa rauhoittavan kännykän ruudun. Hermostokin kipuilee imurin käytön kanssa - kun ennen se huone oli tuon muotoinen ja nyt se onkin perkeles tämän muotoinen! Jokainen paikka on liian ahdas ja tuntematon, imuriraukan torso kolisee seiniin ja kaapin oviin kun hermot kiristyvät.

Sisustuskin hakee hiljalleen - tai kaoottisesti muotoaan, kun sormet selaavat raivoisasti Torin sovellusta. Kaikki pitää saada heti nyt, mieli kaipaa kotia niin kovasti ja yrittää etsiä sitä symboloivia tekijöitä ympäristöönsä.

Olen tehnyt hurjasti töitä, mutta myös kuluttanut hurjasti. Olen rauhoittanut levotonta mieltäni käyttämällä rahaa (ja tekemällä niitä töitä), sen huomaan nyt kun yhtäkkiä en tunne tarvetta millekään. On laskeutunut rauha, joka antaa tilaa vaihtoehdoille ja pitkäjänteiselle toiminnalle. Rauha, joka sallii muidenkin puhua. Rauha, joka rakastaa ihmisiä ympärillään. Rauha, joka rakastaa elämää. Suoritus, riittämättömyys, vetäytyminen ja juurettomuus ovat väistyneet hyvän olon tieltä.

Onpa kertakaikkiaan ihana lauantai, eikös olekin? No mut hei, mä meen jatkamaan. Moikka!

xoxo kiroilevaminttu

olen yrittänyt pitää Onlyfansprojektini erillisenä Kiroilevaminttu:sta, mutta se on tuntunut väärältä since the beginning. Kerta olen lähtenyt tälle erittäin mielenkiintoiselle ja pelottavallekin matkalle, miksi en vapauttaisi täällä sen nostattamia ajatuksia ja oivalluksia? Teitä varmasti kiinnostaa, noin niinkun meidän huorien ja lutkien ajatusmaailma ja myös se rohkeus altistua tälle leimalle.

Mä olen uupumisen partaalla ja se vahvistaa myös ajatusta että miksi antaa pelon estää luovuuden virtaa. Liittyi se sitten entiseen parisuhteeseen, äitiin tai pillun jakamiseen. Onko sillä vitunkaan väliä heitänkö kaikki peliin, jos pian olen työkyvytön muutenkin?

Herään joka aamu kivikova stressipallo mahassa, saan vilunväreitä, olen loputtoman väsynyt paljosta unesta huolimatta, en jaksa uhrata energiaani läheisiin, en vastaa puheluihin enkä viesteihin, ellei kyse ole jostain millä tuon leivän pöytään… Jos niihinkään. Tekisi mieli itkeä, mutta kova kuoreni ja jo etumatkassa juokseva levoton mieleni ei anna sille aikaa eikä rauhaa. Leikkaan leipää leikatessa helposti sormeeni, koska leikkaustahtini tihenee pala palalta koska hermostoni hälyttää jatkuvasta kiireestä. Välillä tuntuu kuin sekoaisin.

Samalla mietin että milloin on mun aikani näkyä, milloin voin valjastaa potentiaalini niin, että se maksaisi myös laskuni. Noh, tässä taas yksi lukko napsahtaa auki ja taas osa pedosta on irti. Olen kiinnostunut taas hitusen verran vähemmän siitä, mitä muut ajattelevat tai miten mun käy jos pistän itseni likoon.

Olen alkanut etsiä yhteistyökavereita luodakseni Onlyfansiini sitä vähän totisempaa pornoa. Hitto se on jännittävää, miettikää nyt! ´Moi, panisitko mun kanssa kameran edessä?´

Tapasin eilen ensimmäisen ehdokkaan ja tapaaminen meni kivasti. Tapaaminen etenee kuin treffit vaikkei se sitä ole. Mun monogamiset ja vanhanaikaiset aivot ovat hämillään kun tarina ei menekään niiden odottamalla tavalla. Kyseessä ei olekaan puolison etsintä, eikä elämäntarinan sinetöiminen puoliksi toisen ihmisen käsiin. Ei, se on housut pois, suudellaan tai ei suudella, muna pilluun lämmittelyksi ja sitten kamera käteen kun isoin hämmennys on häiventynyt.

Kyseinen toiminta tappelee verisesti kaikkea mun oppimaani vastaan. Olen kuitenkin tietoisesti päättänyt kovettaa itseni konemaiseen ja ammattimaiseen moodiin, johon ei mahdu romanttisia tunteita. Opetan mielelleni ja keholleni, että mihinkään ei takerruta. Me vain nautitaan ja pidetään hauskaa. Ja tämä eroaa täysin säännöistä joiden mukaan olemme eläneet jo 20 vuotta.

Erityisen paljon tämä toiminta harjoittaa mun itsekunnioitusta. Miettikää, tämmösessä touhussa jossa luulisi ettei itsekunnioitusta ole olemassakaan - olen joutunut kohtaamaan sen vahviten ja tajuamaan kuinka helvetin isossa roolissa se on.

Toinen on rehellisyys. Olen järkyttynyt kuinka epärehellinen ihminen olenkaan. Mielistelevä ja nauravainen, joka toivoo ettei todellisista asioista tarvitsisi puhua. Se osa tästä hommasta tuntuu haastavalta ja epämiellyttävältä. Mutta se on tehtävä, koska se on iso osa omaa ja toisen turvallisuutta. Lisäksi ihmissuhde pidetään sen avulla selkeänä ja vaivattomana. En olisi koskaan uskonut että selkeimmät ja vaivattomimmat ihmissuhteet tulen kokemaan todella tällaisen touhun puitteissa.

Loppusanoina on myönnettävä että kaiken kaikkiaan touhu on edelleen tuntunut oikein miellyttävältä ja avannut paljon mielenkiintoista itsestäni ihmisenä. Tunnen edelleen olevani elementissäni ja voimaantunut naiseudessani potenssiin miljoona aloitettuani Onlyfansin. Nautin vilpittömästi miehiltä saamastani huomiosta ja kehuista. Rakastan kuulla erilaisista fetisseistä ja myös vastata niihin parhaani mukaan. Pissasin muun muassa miehen päälle pari viikkoa sitten, vitsi se oli siistiä!! Siinä sitä helpottaa oloaan kun toinen haltioituneena helpottaa omansa. Eihän tämän enempää winwin-situation voi olla!

Kärsin vähän ajoittain pienestä, mutta erittäin pinnallisesta syyllisyydestä kun nyt olen tällainen likainen huora ja äitikin vielä. Mutta se johtuu vain ulkopuolisesta viestistä mitä olen vastaanottanut koko elämäni, ja puhdistuu kyllä pala palalta. Eikun pano panolta vai miten se meni heh!

selailin Instagramin reels-tarjontaa ja algoritmi tarjosi minulle säännöstään innostavia ja inspiroivia videoita +60-vuotiaista naisista, jotka pitivät itsestään henkisesti ja fyysisesti huolta. Taisi siellä olla klippi 95-vuotiaasta painonnostajastakin, josta siis oli tullut painonnostaja ihan äskettäin. Ihan vaan koska hän ei miettinyt että vanhana olisi liian myöhäistä opetella uusia asioita tai että hänen elämänsä olisi jo ohi, niinkuin se nyt ei näyttänyt olevankaan kun henki vielä mimmissä hyvin pihisi. 😀

Alkoi resonoimaan niin perkeleesti. Olen itse vetäytynyt omasta lähipiiristä ja suvun vaikutuksen alaisesta rakentamaan ihan omaa todellisuutta. Meille on opetettu että vanhempia ihmisiä pitää kunnioittaa, mutta siltikin jo vuodesta 2007 mulla on ollut vahva kapina tätä ajatusta kohtaan. Mitä ne vanhemmat nyt on tehnyt niin hienosti että niitä pitää kunnioittaa enemmän kuin muita?

Meidän perhepiirissä rakenne meni niin, että lapsena oltiin vanhempien vaatimusten ja odotusten armoilla. Lapsena ei saa arvostusta, sitä pitää odottaa 50-vuotiaaksi. Tai jos vanhemmat on elossa niin niin kauan sitä oli turha odottaa, koska ne harmaahapset tulee aina ekana ja jaksavat muistuttaa mitä on tullut tehtyä väärin ja mitä ei ole tullut tehtyä ollenkaan. Sitten kun niistä aika jättää niin voi totisesti heittää jalat kattoon ja lopettaa kaikenlainen huolehtiminen, myös itsestään. Se on omien lapsien homma. Edes sanomalehteä ei tarvitse itse hakea, nuoremmat noutaa koirana niin ei tarvitse vanhoja jalkoja rasittaa. Jalkoja, jotka sitten pettävät koska liikuntaa ei olla harrastettu kuin röökillä ravaamisen verran. Mutta ei sekään mitään, sitten alkaa se perinteinen sairaalakierre ja suvun nuorempia saa pompottaa kahta kauheammin. Ja valittaa sydämensä kyllyydestä, kyllä ne kuuntelee.

Ymmärrän tietty sen että ennen on eletty näin mutta sen verran päästäni olen vialla etten osaa itseäni laittaa niihin saappaisiin. Ehkä olen vain yrittänyt ymmärtää kaikkien tunteita ja ajatuksia niin monien vuosien ajan etten enää yksinkertaisesti kykene siihen. Olen tullut siihen pisteeseen että jos joku haluaa hypätä kalliolta, hän saa mun puolesta hypätä. En tiedä tekeekö se musta sairaan vai nimenomaan sen terveen yksilön.

Mä uskon että meidän on vaikea vapautua meille siirtyneistä katkeruuksista, koska me ajatellaan ettei me saataisi olla vihaisia. Ettei meillä ole varaa ja meidän pitäisi olla jotenkin niin vitun kiitollinen vanhemmille kaikesta mitä on meille antanut. Tää on juuri se suden kuoppa. Meidän pitää olla kiitollisia. Ja vanhemmat jaksavat meitä muistuttaa kuinka meidän pitää olla kiitollisia. Meissä herätetään syyllisyyttä luettelemalla asioita joista emme ole kiitollisia, uhriutumalla. Samoilla pelivälineillä yritetään vaatia meitä nuorempia elämään sellaista elämää mikä tekee vanhemmalle sukupolvelle itselleen turvallisen olon. Hyi hitto kuinka paskaista perintöä täällä onkin jaettu jo auvot ajat.

Ja tää on just se vankila josta aion oman jälkikasvuni säästää. Olen sitoutunut pitämään itsestäni huolta, ja ottamaan vastuun siitäkin jos en sitä tee. Mietin vanhustenkotiin menoa mielenkiinnolla ja avoimin mielin. En odota lapseltani tukea enkä apua. Yes I said it. Sen sijaan kannan vastuuni omista ajatuksistani ja valinnoista. Halusin lapsen, tulin raskaaksi ja pidin lapseni vaikka olisin alkiosta voinut hankkiutua eroon. Kuinka paljon iloa olen saanut yhteisestä elämästämme ja mihin se on minut tuonut. Lapseni ei ole minulle mitään velkaa. Ja myös toisinpäin. Vaalin ystävyyttämme ja ihmissuhdettamme, sekä sen molemminpuolista kunnioitusta. Koska se antaa mulle niin paljon ja vie mua eteenpäin.

xoxo kiroilevaminttu

mulle kävi välikohtaus viikko sitten. Olin mukana eräässä projektissa ja kuukausia tunnusteltuani ilmapiiriä ja erinäisiä tekijöitä, sanoin lopullisesti irtaantuvani hommasta ja jatkavani muihin seikkailuihin. Reaktio ei ollut nätti. Vaadittiin joululahjoja takaisin ja haukuttiin vitun tytöntylleröksi, jopa ovella uhattiin käydä. Pyörittelin silmiäni ja juuri kun nautin paremmuuden tunteestani - toisen osapuolen menettäessään aikuismaisen kontrollinsa - tajusin että olen itse keittänyt itselleni sopan.

En yllättynyt toisen osapuolen reaktiosta, koska olinhan todistanut hänen äkkipikaisen ja räjähtelevän luonteensa viikoittain jo vuoden ajan. Vuoden ajan oltiin miellytetty toisiamme ja katseltu vaaleanpunaisten lasien läpi. Selkeästi molemmat ylitetty omia jaksamisen rajojamme ja yritetty saada korttitaloa pysymään pystyssä tuulen tuivertaessa.

Hauska huomata kuinka löydän itseni aina uudestaan tilanteesta jossa yritän saada jotain asiaa toimimaan väkisten, vaikka kaikki merkit ja suuntaviivat osoittavat että sen ei kuulu toimia.

Lähdin projektiin vuosi sitten asenteella että ottakaa mut pliis. Oli ensimmäinen kertani kyseisessä touhussa eikä itsevarmuuteni ollut kovin vakaalla pohjalla. Tarvitsin paljon kehuja ja tunsin ettei minulla voi olla “keltanokkana” sanavaltaa. Kuitenkaan ei mennyt kauan kun aloin väsymään miellyttämiseen ja jatkuvaan kameleonttileikkiin, joka on ollut aina mun lempileikki ja olen ollut erittäin hyvä siinä. Nyt kuitenkin muiden odotuksiin ja sanoihin taipuminen on alkanut muuttua ihan älyttömän hankalaksi. Kestävyyslajini se ei ainakaan enää ole…

Tää kokemus toimi tärkeänä vahvistajana sille, mitä en enää halua toistaa. Vanhaa miellyttäjän roolia, joka yrittää taipua muiden odotuksiin. Kuulostaa surkealta osalta minulle tuo tuollainen miellyttäjän rooli, mutta tosiasiassa miellyttäjä on manipuloija siinä missä miellytettäväkin. Haen laskelmoivilla sanoillani, teoillani ja ruumiinkielelläni toivomaani reaktiota toiselta osapuolelta. Voin osoittaa ulkopuolisia tekijöitä syyttelevästi, mutta loput sormet osoittavat aina takaisin itseeni. Lähdin miellyttäjän, ilopillerin ja joojoo- tytöntyllerön roolissa tähän ihmissuhteeseen ja projektiin, mitä luulin saavani takaisin?

Tässä on käytännön esimerkki siitä, kuinka vastuu omasta elämästä ja sen kulkusuunnasta otetaan itselle. Kuten mainittu, tarinan ´toinen osapuoli´ on erittäin äkkipikainen, äänekäs ja railakas persoona. Minun olisi helppo tehdä hänestä tarinan pahis narsistisine piirteineen ja itsestäni narsistin uhri joka ei uskaltanut sanoa vastaan.

Ottaisin uhrin roolin ja kiillottaisin egoani sillä, toivoen että ympärillä olevat ihmiset lähtevät pelon kertomukseeni mukaan ja ylläpitäisivät säälillä ja myötätunnolla rooliani elossa. Samalla pitäisin pintani alla elossa katkeruutta minuun kohdistuneesta vääryydestä, jonka levittäisin tiedostamattani energiallani ja käytökselläni muihinkin ympärilläni.

Katkeruuteni saisi aikaan sen, että tekisin itselleni elämää rajoittavia sääntöjä ja selittäisin itselleni etten luota enää kehenkään. Tämä hidastaisi prosessiani löytää uusia tuttavuuksia ja projekteja, ja niiden löytyessä sulkisin itseni joka saattaisi johtaa siihen ettei ihmiskemiat toimi ja projektit kaatuisivat kuitenkin.

Kantamani katkeruus velloisi kanssani myös kodissamme, jossa lapseni imee ilmassa leijuvaa energiaa itseensä 24/7.Näin ollen hän omaksuisi myös katkeruuden ja miten sitä käytetään.

Monet luulevat että omat traumat voi piilottaa muilta, mutta etenkin lapset ja eläimet ovat vainussaan tarkkoja. Viimeistään aikuisena hymyilevä perhekulissi alkaa mädäntyä läpinäkyväksi ja lapsemme miettivät hyvän elämänsä keskellä että mikä vittu mussa on vikana kun en ole onnellinen vaikka kaikki on hyvin ja äitikin oli aina niin iloinen. Munhan pitäisi olla onnellinen. Mussa on oltava jotain vikaa, tunnen että vika on tullut lapsuudesta mutta en uskalla sanoa koska meidän perheessä ei uskalla.

Ja syyllisyyden soppa on valmis, mukava miksaus tämän hetken syyllisyyttä ja perheessä vellonutta syyllisyyden pierunlemua. Namijamskis! Kaljaa koneeseen ja huhheijaa! 🙂

Eikö kuulostakin mukavalta? Öö NO THANKS!

Sen sijaan päätän nähdä oman osuuteni, ottaa siitä vastuun ja olla tarkempi valinnoissani. Jos en valitse kuten olen suunnitellut, tiedostan kuitenkin vastuuni omasta hyvinvoinnistani. Voin olla vihainen, mutta en anna vihan kasvattaa juuria. En myöskään jaksa ymmärtää muita, vaan hoidan omat asiani ja annan muulle maailmalle rauhan käydä omat polkunsa.

Taas vitun tylsästi päätän puheenvuoron siihen, että samassa veneessä keinutaan. Yhtä pahalle meidät jalat haisee kenkien käytön jälkeen eikä maanpäällistä mammonaa kanneta taivaan porteille mukanaan. Miksei siis oltaisi vaan onnellisia? Kun meillä on välineitä siihen maailma pullollaan. <3

xoxo kiroilevaminttu

virstanpylväät paukkuu, nimittäin puolet puolesta vuodesta on vietetty kuivin suin. Aika on mennyt nopeasti, enkä juurikaan ole laskeskellut päiviä. Päätös selvinpäisyydestä on nyt vakaammalla pohjalla kuin pari vuotta sitten, nimittäin sen nurjat puolet ovat nyt paremmin ennakoitavissa. Hetkittäiset himon hetket unohtuvat nopeasti, koska muisto alkoholin aiheuttamista henkisistä ja fyysisistä oloista ovat tuoreena muistissa.

Haave absolutistisesta elämästä konkretisoitui kun erosin viimeisimmästä parisuhteestani. Minulla oli tarve miellyttää ja pitää parisuhdetta koossa ‘yhteisellä harrastuksella’ eli kaljottelulla. Lisäksi kumpikaan meistä ei voinut enää kovinkaan hyvin, jolloin alkoholi toimi myös lääkkeenä ja tapana päästä tunteita pakoon. Ne oli kuitenkin kohdattava kun olo alkoi saavuttaa turhautuneisuuden huippunsa.

Eron jälkeen minun oli helpompi antaa itselleni vapaus olla ilman alkoholia ja tupakkaa. Se on helpompaa sinkkuna, koska parisuhteen nostattamat tuntemukset eivät ole läsnä. Tästä herää toki kysymys, kuuluuko parisuhteessa nousevien tuntemusten olla niin ylitsepääsemättömiä että niiden käsittelyyn tarvitsee päihteitä? Voisiko asiat käydä lempeämmin? Tätä voimme pohtia toisella kertaa…

Näin aurinkoisena iltapäivänä takapihalla istuessani ja hyvien yöunien jälkeen mieleni tekee pistää musat täysille, seksikkäät hepeneet päälle ja lähteä ulos tanssimaan! Hetkellisesti tuli tunne että mieleni tekee alkoholia ja tupakkaa, mutta muistin taas niiden aiheuttamat jälkimainingit ja totesin hintalapun olevan liian kallis sellaisesta hauskanpidosta.

En kuitenkaan koskaan ole selvinpäisinä kausinani luopunut ulkona käymisestä. Alkoholin puuttuminen juhlariennoista tuo tietysti muutoksia mukanaan, mm. aikaisemmin kotiin lähteminen, vilpittömämpi hauskanpito ja nautinto, olen enemmän läsnä ihmisille, muistan kaiken…. Villi puoleni tuntuu vain kasvavan mitä kauemmin olen ilman alkoholia. On hauska kuinka sitä nautitaan ensin tuomaan rohkeutta ja vapautta, kun sitten se alkaakin toimimaan juuri päinvastoin. Aikansa kutakin.

Muutos on välttämätöntä, koska me kaikki muututaan koko ajan ja maailma muuttuu. Se on varppi homma se! Jännästi sitä kuitenkin jäädään kiinni alkoholin juomiseenkin, vaikkei se enää palvele. Sitä juo viimeiseen asti vaikka oksennus lentäisi ja olot olisivat sietämättömiä. Vaikka ei menisi edes kurkusta alas. Kokemuksen syvällä rintaäänellä! Kuinka kova vastustus ja pelko ihmisellä voikaan olla muutokseen. Vaikka onko tuo ihme, kun on oppinut yhden tavan elää ja vaihtoehtona on uusi täysin tuntematon polku.

xoxo kiroilevaminttu

mä oon jotenkin ihan hiton kyllästynyt tekopyhyyteen. Kuinka jokainen yrittää kaikin tavoin näyttää mahdollisimman hyväntahtoiselta ja reippaalta. Sitä v*tullista selittelyn määrää, korusanoja, smalltalkia… Niitä samoja pinnallisia kuulumisia, yritetään kovasti kuulua massaan ja jos joku menee v*tuiksi, jumala auta mikä syyllisyys - ja vähän lisää selittelyä miten tilanteen kääntäisi itselleen voittoisaksi. Toisten tuomitseminen vielä boostaa kaikkea sitä pönkittämistä mitä kroonisesti suoritetaan jokainen hetki joka on ulkopuolisen nähtävissä.

Hyi vittu. Samaistutko? Tiedän, ja samaan aikaan puhun siitä mitä näen juuri SINUN tekevän jokaikinen päivä. Yökkäilen postauksillesi, pyörittelen silmiä aina kun kuulen nimesi, juoksen kaupassa hyllyjen väliin piiloon ettei mun tarvitsisi olla sun kanssa tekemisissä. Koska olet niin ällöttävän tekopyhä.

Olipas itsevarmaa tekstiä, minulta joka tuntuu määrittävän tekopyhyyden tässä maailmassa. Minulta, jolla ei juurikaan ole varaa itse luisua tekopyhyyteen näillä ajatuksilla. Kukas se tekopyhä olikaan?

Tällaisia ajatuksia päässäni pyöri ihan oikeasti kun aloin kirjoittaa. Oikein teki mieli rutistaa jotain tai vaikka vähän lyödä. Näin silmissäni kaikkien niiden elämässäni olevien ihmisten naamat rivissä kenestä luulinn juuri kirjoittaneeni.

Sitten palaudun maan pinnalle ja mietin että mitä mä oikeasti haluan itselleni, ja sitä kautta levittää ympäristööni? Vastaus on että rakkautta ja rauhaa, höystettynä hyväksynnällä ja ilolla!

Noh, rakas Minttuseni, saavutatko sinä nyt sitten nämä asiat ylläpitämällä tällaisia ajatuksia? Miettiessäni ketjua mihin ajatukseni johtavat, vastaan tulee umpikuja. Näissä ajatuksissa ei ole olemassa ratkaisua, joka tekisi minut onnellisemmaksi. Nämä ajatukset tyydyttävät egopirulaista hetken, mutta lopullinen tulos on kroonistunut katkeruuden ja onnettomuuden tunne. Ööö, no thanks!

Päätänkin kääntyä itseeni ja kysyä pari kysymystä:

• Mikä omassa toiminnassani (tai ajatuksissani) on tekopyhää?

• Mitä tekopyhyys oikeastaan on, jos siitä poistetaan tuomitseva klangi?

• Eikö ihminen ole ihan viisas kun se suojautuu teoillaan mahdolliselta vaaratekijältä (laumasta ulos joutuminen, tuominta), vaikka se näyttäisikin välillä vähän hassulta ja turhalta?

• Miten itse olen yrittänyt suojella itseäni tuominnalta ja hylkäämiseltä? Ja miksi tuomitsen näitä kyseisiä suojauskeinoja nyt muiden kautta?

• Voisiko tekopyhän tilalle keksiä jonkun lempeämmän määritelmän joka valaisisi paremmin sitä miksi ihminen toimii kuten toimii kun hän on tekopyhä?

Kappas kuppanaa, huomaan vihani rauhoittuneen. Sisälläni kiristävä solmu on löystynyt ja avautunut itsestään, joka tuntuu hyvältä. Aiemmin kun tunsin koko maailman olevan itseäni vastaan, nyt tunnen olevani osa harmoniallista kiertokulkua. Tuntuu jopa että minulta ei puutu mitään. Eikö ole kummallista kuinka yhden ajatuksen kyseenalaistaminen voi muuttaa ihmisen koko olemuksen?

xoxo kiroilevaminttu

tässä kahvia hörppiessäni sohvalla kilttinä tyttönä mietin kuinka p*lluni koko koreudessaan on nyt koko maailman nähtävillä rahaa vastaan OnlyFansissa. Mitenkäs tässä nyt näin kävi?

Minulta toivottiin itseasiassa postausta tästä aiheesta, enkä pistänyt hanttiin. Olen käyttänyt viimeisen viikon paljon vapaa-aikaa uuteen riettaaseen projektiini, joten se on sopivasti pinnalla. Kuten myös sen nostattamat tunteet ja ajatukset.

Tiedättekö sen fiiliksen kun teette jotain aivan älytöntä ja pelottaa niin helvetisti mutta silti samaan aikaan tuntuu kuin olisitte juuri siellä missä pitääkin? Ego tarjoilee ´mitä jos´-vaihtoehtoja ja itseään on todella puskettava jotta vauhti säilyy eikä ruveta arkailemaan. Tunnet kuinka käytössä on ensimmäistä kertaa elämässä koko potentiaalisi, siis joka prosenttia myöten. Tunnet eläväsi todella sitä elämää mitä haluat elää.

Tämä on mun tunne tällä hetkellä. Ihan järkkyä. Olin jo kuvitellut että haluan poikaystävän jonka kanssa pitää perhettä yllä, omakotitalo ja koira ja vuohi, ehkä vielä yksi lapsi…. Ja seuraavassa hetkessä huomaan olevani osa aikuisviihdemaailmaa (puhumattakaan että samalla olen myös tippunut pois potentiaalisten vaimokkeiden listalta). Ohjakset ovat tippuneet omiin käsiini, kukaan ei halua minua muuta kuin seksuaalisessa mielessä, eivätkä kaikki tule olemaan siinäkään myötämielisiä.

Samaan aikaan karmaisevaa päästää irti isoista turvan palikoista, kuten siveellisen naisen maineesta (oliko sitä koskaan, en nyt muista…), parisuhdehaaveista ja ihan kaikista yhteiskunnan odotuksista joita naiselle asetetaan, mutta sitäkin enemmän ihan VITUN VAPAUTTAVAA. Olen vapaa. Vapaa luomaan omaa juttua ja olemaan oma itseni ilman rihman kiertämää. Ja provosoivasti mainittakoon että on niitä miehiäkin riittämiin jos tarve sellaiselle hetkittäin herää.

Tekemäni valinta on tehnyt minut ennen kaikkea aivan älyttömän onnelliseksi. Vielä vähän enemmän kuin aikaisemmin, jos se on mahdollista. Olen löytänyt seksuaalisuuteni aivan uudestaan, jonka luulin jääneen jo ajan ja arjen jalkoihin. Huomaan olevani itseasiassa erittäin seksuaalinen ihminen. Että se on mun juttu ja sen toteuttaminen luo muhun energiaa ja vapautta. En haluaisi tuomita itseäni siitä kuinka olen yrittänyt mahtua johonkin muottiin, missä olen unohtanut tämän tärkeän osan itsestäni. Ja samalla tukahduttanut itseäni. Ei auta kuin kiittää että huomasin tämän nyt ja heräsin tekemään asioita sen eteen.

Sellaisen ammatin harjoittaminen, missä olet yhteiskunnan pohjasakkaa, eikä vertaistukea juuri ole tarjolla, on tiettävästi yksinäistä. Luojan kiitos olen rakentanut ystävyyttä itseäni kohtaan jo vuosien ajan. Yksinäisyydessä ja itsenäisyydessä on myös se hyvä puoli, että sinulla on vapaus valita kenen kanssa vietät aikaa. Kun ei ole riippuvaisuutta kenestäkään, on varaa tehdä valintoja jotka vahvistavat omaa voimaa. Minulla ei ole epäilystäkään että jäisin yksin, mutta valinnan vapaus on vahvistunut minulle tämän vuoden puolella ja se tuntuu hiton hyvältä.

Seksuaalisuus on aina ollut minulle arka paikka. Koulussa minua kiusattiin siitä kun olin tyydyttänyt itseäni banaanilla ja kerrottuani sen luottamuksellisesti ystävälleni, juttu levisi. Myöskään ensimmäinen yhdyntäni ei mennyt kuin strömsössä, jonka jälkeen sain kuulla joka päivä koulussa olevani ´tiukka pillu´. Oma isoisäni on ahdistellut minua seksuaalisesti jo 13 vuotiaana. Meidän suvussa kun oli jotenkin ok että lyödään naisia perseelle ja heitetään todella kaksimielistä vitsiä. Lisäksi vanhempi sukupolvi on saanut kokea lapsiraiskauksia, joiden traumat kannetaan tietoisesti hautaan.

On varmaan sanomattakin selvää, että OF-urani on ehdottomasti avainasemassa oman seksuaalisuuteni käsittelyssä ja vapauttamisessa. Saan todella katsoa sitä kaikkea ´rivoutta´ nyt silmästä silmään ja kääntää sen neutraaliksi. Saan kuulla erilaisia tarinoita, mieltymyksiä ja toiveita, ja valita jokainen hetki olla tuomitsematta. Se on ihanaa. Paikka, jossa kenenkään ei tarvitse salailla tai esittää siveellistä. Paikka, jossa minun ei tarvitse hävetä itseäni. Paikka, jossa saan rakastaa itseäni täysillä, samalla kun muutkin rakastavat, ja tietty netota sillä vieläpä rahaa! Jokainen tekee oman lottovoittonsa, uskon. Tämä on tässä hetkessä minun. =)

xoxo kiroilevaminttu