Rakas blogi,

ylitin rajani ja paksusti. Toistin yli kymmenen vuotta sitten tekemäni mokan ja tunnustin ihastumiseni mieheni ystävälle ollessamme vielä parisuhteessa puolisoni kanssa. Jatkoin viestittelyä tietoisesti ja jopa jatkotoimia ajatellen. Sikamaista, eikö?

Miksi toimin näin vaikka se ei sovi arvoihini ja tiedän sen olevan eettisesti väärin? Ihastus ja sen tuoma jännitys vatsan pohjassa teki erostani kevyemmän ja helpomman. Ajatukset pysyivät muualla ja ex-puoliso oli helpompi nähdä ystävänä eikä enää romanttisena kumppanina.

Lisäksi pääsin kohtaamaan vuosia sitten itselleni aiheuttaman trauman, joka on jäänyt kummittelemaan systeemiini asian loputtomasta käsittelystä huolimatta. Kohtelin tuolloin ensimmäistä poikaystävääni (ja sitäkin seuraavaa) erittäin epäreilusti ja syyllisyys on jäänyt kalvamaan vaikka kuinka olen yrittänyt saada rauhan asian suhteen.

Toimiessani jälleen vanhan kaavan mukaan, suhtaudun tapahtuneeseen vakavasti ja kokemusta tunnetiloineen hyödyntäen. Miksi toimin kuten toimin? Mitä tunteita se minussa herättää? Kuinka voisin välttää sen tapahtuvan uudestaan?

Ja mikä tärkeintä; kuinka suhtaudun itseeni nyt kun se tapahtui uudestaan, tai jos se tulevaisuudessa tapahtuu uudestaan?

Sepostanko itselleni vanhaa tarinaa, kuinka olen v*un ämmä ja ikuisesti pettäjä? Vai siirränkö katseen puusta metsänäkymään ja näen tilanteeni olosuhteiden ja muiden tekijöiden kera?

Auttoiko se minua?

Tuottiko se minulle iloa?

Ja jos tapahtuma tuotti minulle iloa ja hetkellistä helpotusta, ehkä se auttoi siinä hetkessä myös muita tilanteessa olijoita pysymään rauhallisena?

Voiko olla mahdollista, että oman traumani lisäksi myös ulkopuolisilla ihmisillä ympärilläni on omia traumoja, joita käsitelläkseen he tarvitsevat myös epämiellyttäviä tapahtumia?

Olenko saanut vai menettänyt tullessani itse kaltoinkohdelluksi?

Vai onko se päinvastoin ollut iso apuväline omien luurankojeni käsittelyssä, kun ne onkin repäisty vihdoin kaapista ulos? Vaikka se onkin sattunut ihan v*tusti.

Ensimmäisten ex-puolisoni raivokohtausten ja haukkumaviestien jälkeen sain tilaa hengittää ja tuntea myös itse vihaa. Miettikää, myös minä saan edelleen tuntea vihaa ihan kuin kaikki muutkin. En suostu kohtaamaan näitä palautteita uhriutumalla, joten todellinen suru ja jopa katumus tapahtuneesta ilmentyi vasta viikko kyseisen reaktion jälkeen.

Olipas virkistävää tuntea vilpitöntä katumusta! Sitä kun jatkuvasti tuntee joutuvansa puolustautumaan, ei uskalla heittäytyä heikoksi. Se puolestaan johtaa siihen, ettei tapahtumaa kohtaa rehellisesti vaan sen toistumista alkaa pelkäämään, tai sitten jatkaa samaan malliin. Kummin päin vain, kokemus yritetään haudata mielen syvyyksiin, josta se valitettavasti pompahtaa aina esiin, ennemmin tai myöhemmin, tekojen kautta tai ilman.

Päätin tässä kokemuksessa olla itseni turvallinen aikuinen. Itkin koko eilisen päivän, 85% sen takia että olin suunnattoman pahoillani tapahtuneesta läheisilleni joita valinnoillani loukkasin (tuntematta tippaakaan uhriutta, jos tiedät miltä suru ilman egon mausteita tuntuu, voit varmaan samaistua että se on tietyllä tavalla erittäin vapauttava tunne). Lisäksi loput 15% siksi, että tunsin helpotusta tuntemastani katumuksesta ja kivusta.

Olen niin sinnikkäästi yrittänyt pitää itseni järjissään syyllisyyden keskellä, etten ole koskaan tuntenut syvempää muutosta itsessäni parisuhteen ja lojaaliuden saralla, vaikka ‘kiltisti’ olen ollutkin.

Jollain tavalla tiesin jo aikaa sitten, että tulen ainakin kerran vielä tarvitsemaan tämän kaltaisen tapahtuman päästääkseni lopullisesti sisäisestä syyllisyydestäni irti. Ja sen kokemuksen tapahtuessa luottamus itseeni olisi oltava erittäin vankalla pohjalla.

Nyt tuntiessani ankaraa henkistä tuskaa, tiesin että jotain suurta tapahtui. Jotain pysyvää ja vankkaa sisimmässä, josta sitä ei voi ottaa enää koskaan pois. Kunnioitus minussa kasvoi ja pettäjän leima haalistui.

Halusin avata tapahtuman tuoreeltaan, koska tiedän että ruudun sillä puolella on paljon omakohtaista pelkoa ja tuomintaa pettämistä kohtaan. Valitettavasti pelottelulla, pelolla ja vihalla ei synny vilpitön kunnioitus ja rehellisyys itseä kohtaan, eikä sitä kautta muita kohtaan.

Jos tunnet tehneesi väärin, hengitä.

Tarvitset parhaillaan yhden sielun joka ei tuomitse, joka auttaa sinua pääsemään suruun ja syyllisyyteen kiinni ja siitä yli.

Itke, kadu, vihastu, ihastu. Anna tunteiden myös mennä äläkä jää niihin roikkumaan, ne ovat yhtä hyvä kannattelija kuin laho oksa.

Ole rehellinen itsellesi.

Jos tunnet leimaantuneesi, tee leimasta oman näköinen. Aina on tapa valjastaa jokainen teko ja tapahtuma työvälineeksi tulevaan. Voisiko olla että työstät tapahtuman avulla omaa sisintäsi ja jaat sitä kautta työvälineitä ja esimerkkiä lempeästä lähestymistavasta myös ympärillesi?

Käännä tapahtuma voitoksi, koska sitä se lopulta onkin.

- kiroilevaminttu