Rakas blogi,

mulle kävi välikohtaus viikko sitten. Olin mukana eräässä projektissa ja kuukausia tunnusteltuani ilmapiiriä ja erinäisiä tekijöitä, sanoin lopullisesti irtaantuvani hommasta ja jatkavani muihin seikkailuihin. Reaktio ei ollut nätti. Vaadittiin joululahjoja takaisin ja haukuttiin vitun tytöntylleröksi, jopa ovella uhattiin käydä. Pyörittelin silmiäni ja juuri kun nautin paremmuuden tunteestani - toisen osapuolen menettäessään aikuismaisen kontrollinsa - tajusin että olen itse keittänyt itselleni sopan.

En yllättynyt toisen osapuolen reaktiosta, koska olinhan todistanut hänen äkkipikaisen ja räjähtelevän luonteensa viikoittain jo vuoden ajan. Vuoden ajan oltiin miellytetty toisiamme ja katseltu vaaleanpunaisten lasien läpi. Selkeästi molemmat ylitetty omia jaksamisen rajojamme ja yritetty saada korttitaloa pysymään pystyssä tuulen tuivertaessa.

Hauska huomata kuinka löydän itseni aina uudestaan tilanteesta jossa yritän saada jotain asiaa toimimaan väkisten, vaikka kaikki merkit ja suuntaviivat osoittavat että sen ei kuulu toimia.

Lähdin projektiin vuosi sitten asenteella että ottakaa mut pliis. Oli ensimmäinen kertani kyseisessä touhussa eikä itsevarmuuteni ollut kovin vakaalla pohjalla. Tarvitsin paljon kehuja ja tunsin ettei minulla voi olla “keltanokkana” sanavaltaa. Kuitenkaan ei mennyt kauan kun aloin väsymään miellyttämiseen ja jatkuvaan kameleonttileikkiin, joka on ollut aina mun lempileikki ja olen ollut erittäin hyvä siinä. Nyt kuitenkin muiden odotuksiin ja sanoihin taipuminen on alkanut muuttua ihan älyttömän hankalaksi. Kestävyyslajini se ei ainakaan enää ole…

Tää kokemus toimi tärkeänä vahvistajana sille, mitä en enää halua toistaa. Vanhaa miellyttäjän roolia, joka yrittää taipua muiden odotuksiin. Kuulostaa surkealta osalta minulle tuo tuollainen miellyttäjän rooli, mutta tosiasiassa miellyttäjä on manipuloija siinä missä miellytettäväkin. Haen laskelmoivilla sanoillani, teoillani ja ruumiinkielelläni toivomaani reaktiota toiselta osapuolelta. Voin osoittaa ulkopuolisia tekijöitä syyttelevästi, mutta loput sormet osoittavat aina takaisin itseeni. Lähdin miellyttäjän, ilopillerin ja joojoo- tytöntyllerön roolissa tähän ihmissuhteeseen ja projektiin, mitä luulin saavani takaisin?

Tässä on käytännön esimerkki siitä, kuinka vastuu omasta elämästä ja sen kulkusuunnasta otetaan itselle. Kuten mainittu, tarinan ´toinen osapuoli´ on erittäin äkkipikainen, äänekäs ja railakas persoona. Minun olisi helppo tehdä hänestä tarinan pahis narsistisine piirteineen ja itsestäni narsistin uhri joka ei uskaltanut sanoa vastaan.

Ottaisin uhrin roolin ja kiillottaisin egoani sillä, toivoen että ympärillä olevat ihmiset lähtevät pelon kertomukseeni mukaan ja ylläpitäisivät säälillä ja myötätunnolla rooliani elossa. Samalla pitäisin pintani alla elossa katkeruutta minuun kohdistuneesta vääryydestä, jonka levittäisin tiedostamattani energiallani ja käytökselläni muihinkin ympärilläni.

Katkeruuteni saisi aikaan sen, että tekisin itselleni elämää rajoittavia sääntöjä ja selittäisin itselleni etten luota enää kehenkään. Tämä hidastaisi prosessiani löytää uusia tuttavuuksia ja projekteja, ja niiden löytyessä sulkisin itseni joka saattaisi johtaa siihen ettei ihmiskemiat toimi ja projektit kaatuisivat kuitenkin.

Kantamani katkeruus velloisi kanssani myös kodissamme, jossa lapseni imee ilmassa leijuvaa energiaa itseensä 24/7.Näin ollen hän omaksuisi myös katkeruuden ja miten sitä käytetään.

Monet luulevat että omat traumat voi piilottaa muilta, mutta etenkin lapset ja eläimet ovat vainussaan tarkkoja. Viimeistään aikuisena hymyilevä perhekulissi alkaa mädäntyä läpinäkyväksi ja lapsemme miettivät hyvän elämänsä keskellä että mikä vittu mussa on vikana kun en ole onnellinen vaikka kaikki on hyvin ja äitikin oli aina niin iloinen. Munhan pitäisi olla onnellinen. Mussa on oltava jotain vikaa, tunnen että vika on tullut lapsuudesta mutta en uskalla sanoa koska meidän perheessä ei uskalla.

Ja syyllisyyden soppa on valmis, mukava miksaus tämän hetken syyllisyyttä ja perheessä vellonutta syyllisyyden pierunlemua. Namijamskis! Kaljaa koneeseen ja huhheijaa! 🙂

Eikö kuulostakin mukavalta? Öö NO THANKS!

Sen sijaan päätän nähdä oman osuuteni, ottaa siitä vastuun ja olla tarkempi valinnoissani. Jos en valitse kuten olen suunnitellut, tiedostan kuitenkin vastuuni omasta hyvinvoinnistani. Voin olla vihainen, mutta en anna vihan kasvattaa juuria. En myöskään jaksa ymmärtää muita, vaan hoidan omat asiani ja annan muulle maailmalle rauhan käydä omat polkunsa.

Taas vitun tylsästi päätän puheenvuoron siihen, että samassa veneessä keinutaan. Yhtä pahalle meidät jalat haisee kenkien käytön jälkeen eikä maanpäällistä mammonaa kanneta taivaan porteille mukanaan. Miksei siis oltaisi vaan onnellisia? Kun meillä on välineitä siihen maailma pullollaan. <3

xoxo kiroilevaminttu