Rakas blogi,

selailin Instagramin reels-tarjontaa ja algoritmi tarjosi minulle säännöstään innostavia ja inspiroivia videoita +60-vuotiaista naisista, jotka pitivät itsestään henkisesti ja fyysisesti huolta. Taisi siellä olla klippi 95-vuotiaasta painonnostajastakin, josta siis oli tullut painonnostaja ihan äskettäin. Ihan vaan koska hän ei miettinyt että vanhana olisi liian myöhäistä opetella uusia asioita tai että hänen elämänsä olisi jo ohi, niinkuin se nyt ei näyttänyt olevankaan kun henki vielä mimmissä hyvin pihisi. 😀

Alkoi resonoimaan niin perkeleesti. Olen itse vetäytynyt omasta lähipiiristä ja suvun vaikutuksen alaisesta rakentamaan ihan omaa todellisuutta. Meille on opetettu että vanhempia ihmisiä pitää kunnioittaa, mutta siltikin jo vuodesta 2007 mulla on ollut vahva kapina tätä ajatusta kohtaan. Mitä ne vanhemmat nyt on tehnyt niin hienosti että niitä pitää kunnioittaa enemmän kuin muita?

Meidän perhepiirissä rakenne meni niin, että lapsena oltiin vanhempien vaatimusten ja odotusten armoilla. Lapsena ei saa arvostusta, sitä pitää odottaa 50-vuotiaaksi. Tai jos vanhemmat on elossa niin niin kauan sitä oli turha odottaa, koska ne harmaahapset tulee aina ekana ja jaksavat muistuttaa mitä on tullut tehtyä väärin ja mitä ei ole tullut tehtyä ollenkaan. Sitten kun niistä aika jättää niin voi totisesti heittää jalat kattoon ja lopettaa kaikenlainen huolehtiminen, myös itsestään. Se on omien lapsien homma. Edes sanomalehteä ei tarvitse itse hakea, nuoremmat noutaa koirana niin ei tarvitse vanhoja jalkoja rasittaa. Jalkoja, jotka sitten pettävät koska liikuntaa ei olla harrastettu kuin röökillä ravaamisen verran. Mutta ei sekään mitään, sitten alkaa se perinteinen sairaalakierre ja suvun nuorempia saa pompottaa kahta kauheammin. Ja valittaa sydämensä kyllyydestä, kyllä ne kuuntelee.

Ymmärrän tietty sen että ennen on eletty näin mutta sen verran päästäni olen vialla etten osaa itseäni laittaa niihin saappaisiin. Ehkä olen vain yrittänyt ymmärtää kaikkien tunteita ja ajatuksia niin monien vuosien ajan etten enää yksinkertaisesti kykene siihen. Olen tullut siihen pisteeseen että jos joku haluaa hypätä kalliolta, hän saa mun puolesta hypätä. En tiedä tekeekö se musta sairaan vai nimenomaan sen terveen yksilön.

Mä uskon että meidän on vaikea vapautua meille siirtyneistä katkeruuksista, koska me ajatellaan ettei me saataisi olla vihaisia. Ettei meillä ole varaa ja meidän pitäisi olla jotenkin niin vitun kiitollinen vanhemmille kaikesta mitä on meille antanut. Tää on juuri se suden kuoppa. Meidän pitää olla kiitollisia. Ja vanhemmat jaksavat meitä muistuttaa kuinka meidän pitää olla kiitollisia. Meissä herätetään syyllisyyttä luettelemalla asioita joista emme ole kiitollisia, uhriutumalla. Samoilla pelivälineillä yritetään vaatia meitä nuorempia elämään sellaista elämää mikä tekee vanhemmalle sukupolvelle itselleen turvallisen olon. Hyi hitto kuinka paskaista perintöä täällä onkin jaettu jo auvot ajat.

Ja tää on just se vankila josta aion oman jälkikasvuni säästää. Olen sitoutunut pitämään itsestäni huolta, ja ottamaan vastuun siitäkin jos en sitä tee. Mietin vanhustenkotiin menoa mielenkiinnolla ja avoimin mielin. En odota lapseltani tukea enkä apua. Yes I said it. Sen sijaan kannan vastuuni omista ajatuksistani ja valinnoista. Halusin lapsen, tulin raskaaksi ja pidin lapseni vaikka olisin alkiosta voinut hankkiutua eroon. Kuinka paljon iloa olen saanut yhteisestä elämästämme ja mihin se on minut tuonut. Lapseni ei ole minulle mitään velkaa. Ja myös toisinpäin. Vaalin ystävyyttämme ja ihmissuhdettamme, sekä sen molemminpuolista kunnioitusta. Koska se antaa mulle niin paljon ja vie mua eteenpäin.

xoxo kiroilevaminttu