Rakas blogi,

olen aloittanut deittailun viimeisimmän eroni jälkeen, kuinka jännää ja mielenkiintoista! Olen valmis vapauttamaan taas vanhoja pieruja sieluni sopukoista, päästämään irti traumoista ja vaatimuksista, opettelemaan uusia käytösmalleja... Ja siinä sivussa mahdollisesti löytämään jonkun kivan kaverin jakamaan arkea. Löysin tai en, tiedän että olen taas päivä päivältä mukavammin omissa nahoissani.

Löysin tyypin jonka kanssa olen tavannut pariin otteeseen. Nyt on kuitenkin alkanut tuntua, että hän käyttää mua hyväkseen - tai siis pahakseen. Nimittäin tunnen olevani pallo jota pomputellaan ja kyseisellä pomputtelulla haetaan henkilökohtaista hallinnan tunnetta. Sosiaalista peliä, jolla tavoitellaan turvan tunnetta, tunnetta että olen ohjaksissa. Ehkä sellaista pienentämistä, joka itselleni on tuttu kokemus - joka hiki otsassa tehdyn vapautustyön jälkeenkin tuntuu edelleen toteutuvan kerrasta toiseen.

Noh, voit kuvitella että kun tällainen voimaantunut ja impulsiivisuuteen taipuvainen naishenkilö olen, istun täällä heti tänäkin aamusta vitutuksissani. Mietin minkä nasevan viestin treffikumppanilleni lähettäisin, ottaisin ohjakset takaisin ja lemppaisin hänet ennen kuin hän lemppaa minut. Antaisin samalla mitalla takaisin. Vitun kusipää. Muahan ei pienennetä enää... Saatana...

Calm down, honey. No sitten, vuosien harjoituksen tuloksena osasin rauhoittaa tunnepuuskan ja vihan pilven takaa näin tilanteen ja ihmissuhteen rationaalisesti. Itseasiassa oksettavan lempeä neutraalisuus sai mut kiinni jo tässä kohtaa tekstiä. Ymmärsin taas, kuinka elämä on välillä raskas pelikenttä ja jokainen toimii niillä työkaluilla mitä on. Joku on sisäistänyt hyväksyntään ja anteeksiantoon perustuvat ajatusmallit, toinen näkee turvalliseksi hallita tilannetta ja muiden reaktioita. It's fine, totally fine.
Samalla tajusin, että näen pelin läpi lähes välittömästi. Intuitiivinen ja energeettinen nenäni on kuin jääkarhulla. Haistan paskanjauhannan tarkasti kuin kyseinen peto haistaa hylkeen nenän pään kilometrien päästä. Mutta kyse ei ole isotella tällä ominaisuudella, vaan päinvastoin. Kyse on ymmärtää, että minua ei voi satuttaa kuin omat ajatukseni tilanteesta ja kyseisestä henkilöstä. Ja kun minua ei voi ulkopuolinen satuttaa, minun ei tarvitse taistella vastaan eikä minun tarvitse agressiivisesti puolustautua. Vastustajaa ei ole. Ei tarvetta alkaa kantaa kaunaa tai syytellä sormella. Ei edes silloin kun oma "nenäni" pettää ja menen vahingossa toisen pillipiiparoinnin mukana. Silloinkin voin tarkastella tilannetta jälkeenpäin etäältä, katkeruuden sijasta mielenkiinnolla.

Mitä opin tästä, vai opinko mitään? Kokemus voi olla myös vain vahvistava ja vapauttava. Toinen saattoikin vain avata padon mieleni sopukoissa, jotta saan päästää irti taas yhdestä traumasta, antaen vihan ja surun tulla. Tässä voimaantumisen ja strong independent- ajanjaksossa unohdamme usein, että tunteiden kuuluu tulla ulos. Ja että ne voi nähdä vaan tunteina, niille ei tarvitse hakea syypäätä. Että ei tarvitse jatkuvasti vahtia, ettei kukaan herätä minussa tunteita jotka sitten purkautuvat ulos. Luulemme, että toisella on valta meihin ja että olemme heikkoja. Ei, päinvastoin, olemme juuri käyttäneet toista hyväksi.

Ah, kyllä tässä omakin vitutus on laantuntut kokonaan kun nämä päästää ulos. Eikö ole ihanaa elämää, kun ei tarvitse taistella eikä suojella itseään? Sen kuin toimii ja reagoi, iloitsee onnistumisista ja kyseenalaistaa epäkohdat. Elämä on kovin yksinkertaista, kun ei anna ajatuksille liikaa valtaa.

Kuva: Bea Mattila

- kiroilevaminttu

Rakas blogi,

kultatyttö täytti 30-vuotta niin että pätkähti. Päällimmäisenä on tunne että iso kirjan sivu on käännetty eikä mikään ole enää kuin ennen. Kaksikymppisenä vietetyt vuodet oli hulvattoman hauskoja, kivuliaita ja kasvattavia. Hirveesti rimpuilua ja kasvutarinaa.

Aloitin eilen elämäni 30-vuotiaana käymällä ensimmäisen kerran NA-kokouksessa (Nimettömät Narkomaanit). Jos aion lopettaa alkoholinkäytön, en pysty siihen yksin. Tahdonvoimaa on kokeiltu ja vaikka se voimakas onkin niin pieni ihminen ei selviä yksin tässä miljardien pelkojen ja ajatusten maailmassa. Ympäristöni on aina ruokkinut enemmän vanhaa toimintatapaani viettää vapaa-aikaa ja käsitellä tunteita, joten siihen tarvitaan myös toiseen suntaan vahvistavia tekijöitä.

Mä en ole koskaan uskonut iällä olevan merkitystä mihinkään. Tämä perustuu kapinaan lapsuudesta, jossa olen saanut vähättelyä osakseni koska olen lapsi enkä tiedä mistään mitään. Etenkin vanhalle sielulle sen nieleminen on ihan vitun vaikeaa. Tekisi mieli huutaa että ´ettekste nää?´. Idiootit aikuiset omassa arvottomuudessaan yrittää vetää lapset mukana. Ja aluksi onnistuukin. Tämä kapina minussa on laantunut jonkin verran vuosien varrella ja itselleni on tärkeää että oma lapseni tulee kuulluksi ja nähdyksi yhtä kunnioitettavana yksilönä kuin olen itsekin.

Luulette varmaan että kyseessä onkin tämän ajan perinteinen pilalle hemmoteltu pikku kusipää, jonka kustannuksella vanhempi yrittää tuntea parempaa oloa ja korjata omaa haavaansa? Ei vitussa. Arvostus ja kunnioitus käsittää myös kunnioituksen opettamista lapselle itselleen muiden kohtelun ohella. Kusipää, marttyyri ja manipuloija ei vastaa käsitystä itseään ja muita kunnioittavasta yksilöstä. Oli lapsi tai aikuinen, näillä piirteillä ei ole sijaa mun lähettyvillä pitkäkestoisesti. Vaatii syvempää itsetutkiskelua aikuiselta, ennen kuin todella tajuaa itsekään mitä tarkoittaa “sitä saat mitä annat”. Saatikka ennen kuin sitä voi opettaa eteenpäin.

Tunnen tehneeni perustavanlaatuista duunia tämän kanssa, siitä voin taputtaa itseäni olalle. Mutta vaan vähän, sillä perussuomalaisen ja vaatimattoman luonteen omaan minäkin!

Uskonko vieläkään että iällä on merkitystä? Kun mietin kasvoja jotka tätä ikivanhaa paskamantraa on mulle jauhanut, en helvetissä. Viisaus vaatii oppimista ja oppiminen mielenkiintoa elämään ja halua oppia. Ihmiset, joilla tätä on, eivät koskaan ole nostattaneet itseään palkintopaalulle ikänsä perusteella. Nämä ihmiset ovat ikinuoria. Eikä heillä ole tarvetta nostattaa itseään muiden - myöskään minun yläpuolelleni.

Tapaan jatkuvasti itseäni nuorempia ihmisiä, joista löydän ihailtavaa ja opittavaa. Jotka opettavat mua, eikä mulla ole paskanhajua mitä he saavat minulta, usein ei myöskään paskanhajua että ovat mua nuorempia. Kunhan nautin heidän seurastaan, kiitän siitä mitä he minulle antavat ja kunnioitan heitä samanarvoisina. Välillä me vedetään pillurinkiä pitkin kyliä energiajuomat mukitelineissä ja rööki huulessa. Kuunnellaan vitun päheitä biisejä, joissa lauletaan milloin pilluista ja perseistä, milloin ihastumisesta. Puhutaan pojista. Ihan vitun siistiä.

Malja uudelle vuosikymmenelle! <3

-kiroilevaminttu

Dear blog,

My darling girl turned 30 in the blink of an eye. The overwhelming feeling is that a big page in the book has been turned and nothing is the same anymore. My twenties were wildly fun, painful, and formative. There was a lot of struggling and growing up.

Yesterday, I started my life as a 30-year-old by attending my first NA (Narcotics Anonymous) meeting. If I want to stop drinking, I can't do it alone. I've tried willpower, and even though it's strong, a small person can't cope alone in this world of billions of fears and thoughts. My environment has always encouraged my old way of spending my free time and dealing with my feelings, so I need other factors to reinforce the opposite approach.

I have never believed that age matters. This is based on my childhood rebellion, where I was belittled because I was a child and didn't know anything. It's especially hard for an old soul to swallow. I feel like shouting, "Can't you see?" Idiotic adults, in their own worthlessness, try to drag children along with them. And at first, they succeed. This rebellion in me has subsided somewhat over the years, and it is important to me that my own child is heard and seen as an individual who is as respectable as I am.

You probably think that this is just a case of a spoiled little shit, at whose expense the parent is trying to feel better about themselves and heal their own wounds? No fucking way. Appreciation and respect also include teaching the child to respect others, as well as being respected themselves. A little shit, a martyr, and a manipulator do not fit the image of an individual who respects themselves and others. Whether a child or an adult, these traits have no place in my life in the long run. It requires deeper self-examination from an adult before they can truly understand what "you get what you give" means. Let alone before they can teach it to others.

I feel that I have done some fundamental work in this regard, and I can pat myself on the back for that. But only a little, because I am a basic Finn with a modest personality myself!

Do I still believe that age matters? When I think about the faces that have been feeding me this ancient bullshit mantra, hell no. Wisdom requires learning, and learning requires an interest in life and a desire to learn. People who have this have never put themselves on a pedestal because of their age. These people are forever young. And they have no need to put themselves above others—not even above me.

I constantly meet people younger than myself whom I find admirable and from whom I can learn. They teach me, and I don't give a shit what they get from me, nor do I give a shit that they are younger than me. I just enjoy their company, thank them for what they give me, and respect them as equals. Sometimes we hang out in the village with energy drinks in our hands and cigarettes in our mouths. We listen to fucking awesome songs that are sometimes about pussy and ass, sometimes about falling in love. We talk about boys. It's fucking awesome.

Here's to a new decade! <3

-kiroilevaminttu

Rakas blogi,

kaikki ihmiset eivät halua muuttaa ajatustaan. Jokainen ei uskalla tarttua peiliin. Se on välillä ihan perkeleen turhauttavaa kun itse on nähnyt minkälainen työsarka henkisen kasvun takana on.

Joko sitä on vaiheessa jossa kaikki ennen opittu on menossa hyvää matkaa palasiksi ja riiput henkesi vetimissä ohuella narulla ja mietit että onko tässä mitään järkeä. Tällöin mielen valtaa kateus ja katkeruus, että miksi minäkin en voisi vain  teeskennellä menemään ja valehdella itselleni.

Tai sitten olet jo rakentanut identiteettisi uudestaan ja vapaammalle pohjalle. Näet työsi kauniit hedelmät ja olo tuntuu niin paljon paremmalta kuin silloin kun yritit astua ulkomaailman antamiin saappaisiin. Tällöin koet vilpitöntä ihmetystä siitä, ettäkö joku ei haluaisi samaa. Siinä kohtaa kummasti unohtuu se vaihe kun henkinen kasvu alkaa, se kivulias ja epämiellyttävä.

Puhun täysin omasta kokemuksesta, koska tuossa järjestyksessä se itselläni meni. Lisätään tuohon ihan alkuun vielä se vastustus ja ristiriita, kun ei uskalla vielä vaihtaa kaistaa eikä sanoa asioille ei. Silti samaan aikaan tiedostaa jauhavansa täyttä paskaa ja pelkäävänsä niiden ihmisten seuraa, jotka näkevät ohuen suojakuoreni alle.

Minun oli vaihdettava kaistaa voimalla ja suojautuen kaikin voimin ulkopuoliselta vastustukselta. Vaikka vastustus olikin jälkeen päin katsottuna paljon vähäisempää kuin tunsin. Mutta kun on sen asteisessa varotilassa, sitä säpsähtää varjojakin.

Oman elämän ensimmäisen palan kokoaminen ihan itse oli niin pelottavaa, että kasvatin itselleni vihaisen ja uhkaavan ulkomuodon. Halusin tehdä työni rauhassa. Siitä huolimatta ulkopuoliset pääsivät tietysti ihoni alle, viha ja kapina kun ei ole sitä aitoa vapautta, ainoastaan uudenlainen vankila. Minulle se oli väliaikainen vankila, koska elämä pisti minut polvilleen monen monta kertaa tämän jälkeen, kunnes myönnyin hyväksymään ja pyytämään anteeksi. Kiittämään ja antamaan elämälle tilaa järjestyä.

Tässä sitä nyt ollaan. Välillä olen aidosti kummissani kuinka ihmiset elävät elämäänsä, heijastaen omaa mennyttä minääni heistä. Hassuahan tässä on se, että onneton minä jonka heissä näen, ei ole edes totta. Minulla ei ole hölkäsen pöläystä mitä heidän mielessään liikkuu tai mitä heidän kuuluu käydä läpi päästäkseen itsensä kanssa rauhan sopimukseen. Olinhan minäkin aika ajoin erittäin säälittävää, kuumottavaa, jännittävää ja viihdyttävää katsella omissa pyristelyissäni. Ja olen edelleen.

-kiroilevaminttu

Dear blog,

Not everyone wants to change their mind. Not everyone dares to look in the mirror. It can be incredibly frustrating when you've seen for yourself how much work is involved in personal growth.

Either you're at a stage where everything you've learned before is falling apart, and you're hanging on by a thread, wondering if any of it makes sense. In that case, envy and bitterness take over your mind, and you wonder why you can't just pretend to go along with it and lie to yourself.

Or perhaps you have already rebuilt your identity on a freer foundation. You see the beautiful fruits of your labor, and you feel so much better than when you were trying to step into the shoes given to you by the outside world. In that case, you feel sincere wonder that someone would not want the same thing. At that point, you strangely forget the stage when spiritual growth begins, the painful and unpleasant one.

I'm speaking entirely from my own experience, because that's how it went for me. Let's add to that the resistance and conflict at the very beginning, when you don't dare to change lanes or say no to things. Yet at the same time, you realize that you're talking complete bullshit and you're afraid of the company of people who can see through my thin protective shell.

I had to change lanes forcefully and protect myself with all my might from outside opposition. Even though, in hindsight, the opposition was much less than I felt. But when you're in that state of alertness, even shadows make you jump.

Putting together the first piece of my own life was so scary that I cultivated an angry and threatening appearance for myself. I wanted to do my work in peace. Nevertheless, outsiders got under my skin, of course, because anger and rebellion are not true freedom, only a new kind of prison. For me, it was a temporary prison, because life brought me to my knees many times after that, until I gave in, accepted, and apologized. To give thanks and allow life to fall into place.

Here we are now. Sometimes I am genuinely puzzled by how people live their lives, reflecting my own past self in them. The funny thing is that the unhappy me I see in them is not even real. I have no idea what goes on in their minds or what they have to go through to make peace with themselves. After all, I too was at times very pitiful, embarrassing, exciting, and entertaining to watch in my own struggles. And I still am.

-kiroilevaminttu

Täällä sitä makoillaan flunssassa, oikein kuumeinen olo ja iho tuntuu kosketusaralta. Rehellinen ja sitoutunut  kehoni saa taas kuljettaa mielen kivun ulos solu kerrallaan, matkalla vapauteen  se aiheuttaa kivuliaita renkaan jälkiä elimistön osiin. Jälkiä jotka kasvavat ajan kanssa taas umpeen ollakseen valmiudessa taas viestittämään mitä mielessäni tapahtuu, hyvässä ja vähän kipeämmässäkin (vältän sanaa "paha" koska en usko pahuuteen, kyse on enemmänkin pelosta ja sen mukanaan tuomista tapahtumista).

En ihmettele että rakas kehoni reagoi, nimittäin taistelin viikonloppuna kovalla kädellä itseäni vastaan. Sanoin "joo" kun selkeästi minun olisi pitänyt sanoa "ei". Ja tein sen vielä useaan kertaan, useana päivänä! Annoin kehoni ja mieleni mennä suorastaan hälytystilaan miellyttääkseni toista ihmistä.

Myös poikani on kipeä, hän tuli isältään viikonlopun vietosta. Ei hajuakaan mitä hän käy läpi, mutta kylmän tuomaan vilustumiseen en henkilökohtaisesti jaksa uskoa. Että täällä oltaisiin onnen varassa, ettäkö olisi vahvoja ja heikkoja. Ettäkö sitä kävisi "huono tuuri" kun nyt nuhaiseksi tuli. 

En tiedä onko täällä muita mutta itse en omassa kokemuksessa tunne että sairastaminen olisi huono asia. Sehän on ihanan rauhoittavaa, varsinkin kun kaiken maailman lääkkeet on tehty tekemään se mahdollisimman helpoksi ja oireettomaksi. Saa olla rauhassa, jos siis osaa antaa itsensä olla rauhassa. Täällä ei ole sitä ongelmaa, tällainen laiska paska kun olen. Aika onnellinen laiska paska.

Lisäksi on aina mielenkiintoista ja uusi mahdollisuus tutkia omaa mielen maailmaa kun sen kivut nousevat näkyville. Kuinka kätevä koneisto olemmekin kun ei tarvitse koko ajan arvailla mitä minussa tapahtuu vaan keho toimii suht välittömänä ja näppäränä viestintätyökaluna itselle.

Shoutout flunssa! Nyt tunnen vaan syvää myötätuntoa kehoani ja itseäni kohtaan, lepään ja ehkä ensi kerralla se "ei" lipsahtaa sieltä suukkuluukusta taas sulavammin. ;)

- kiroilevaminttu

Rakas blogi,

tapasin ennen puunata uuden kotini heti muuton yhteydessä lattiasta kattoon. Hinkuttaa kaikki aikaisemman asukkaan jäljet pois, niin tarkasti että roskiskaapistakin voisi syödä. Näin toimin, mutta se ei koskaan tuntunut omalta, vaan käytäntö oli opittua.

Vasta näin kolmenkympin kynnyksellä olen rohkaistunut tässäkin asiassa pysähtymään ja miettimään omaa sisäistä tärkeysjärjestystä. Mikä minulle on tärkeintä, ja mikä ei taas niin merkitse.

Olen nyt puolen vuoden ajan asunut nykyisessä ihanassa pikku rivitaloasunnossa ja huomaan olevani keskellä kevätsiivousta. Keskellä tyhjennettyjen kaappien tavarakasoja ja rättejä joista ei enää tiedä mitä kuuluu käyttää vessanpöntön- ja mitä keittiön tasojen puhdistukseen. Tämä on merkki minulle totaalisesta kotiutumisesta, se on nyt tapahtunut. Yksi alkoholiton Magners sille!

Nykyinen rutiinini uuteen kotiin muutossa on puolen vuoden sisäänajoaika, jolloin mieli rauhoittuu uusien seinien sisälle ja hakee luottamusta uuteen turvapaikkaansa. Mikään paikka ei oikein kutsu istumaan hiljaa luokseen, se olisi vain kiusallista. Levottomat jalat vipattavat siihen asti kunnes naaman eteen saa rauhoittavan kännykän ruudun. Hermostokin kipuilee imurin käytön kanssa - kun ennen se huone oli tuon muotoinen ja nyt se onkin perkeles tämän muotoinen! Jokainen paikka on liian ahdas ja tuntematon, imuriraukan torso kolisee seiniin ja kaapin oviin kun hermot kiristyvät.

Sisustuskin hakee hiljalleen - tai kaoottisesti muotoaan, kun sormet selaavat raivoisasti Torin sovellusta. Kaikki pitää saada heti nyt, mieli kaipaa kotia niin kovasti ja yrittää etsiä sitä symboloivia tekijöitä ympäristöönsä.

Olen tehnyt hurjasti töitä, mutta myös kuluttanut hurjasti. Olen rauhoittanut levotonta mieltäni käyttämällä rahaa (ja tekemällä niitä töitä), sen huomaan nyt kun yhtäkkiä en tunne tarvetta millekään. On laskeutunut rauha, joka antaa tilaa vaihtoehdoille ja pitkäjänteiselle toiminnalle. Rauha, joka sallii muidenkin puhua. Rauha, joka rakastaa ihmisiä ympärillään. Rauha, joka rakastaa elämää. Suoritus, riittämättömyys, vetäytyminen ja juurettomuus ovat väistyneet hyvän olon tieltä.

Onpa kertakaikkiaan ihana lauantai, eikös olekin? No mut hei, mä meen jatkamaan. Moikka!

xoxo kiroilevaminttu