Rakas blogi,

 

olen koulutukseltani terveysalan ammattilainen nimikkeellä koulutettu hieroja. Silti en tiedä edes miten hieroa mieheni jalkoja. Tai siltä se välillä tuntuu.

 

Olen paljon miettinyt miksi ryhdyin mihinkin. Miksi velkaannutin itseni maksullisella tutkinnolla, joka ei aiheeltaan pistänyt sukkia pyörimään jaloissani, enkä ole valmistumiseni jälkeen tehnyt noita hommia päivääkään.

 

Voisin kysyä monessa asiassa samaa: Miksi seurustelin vaikka tiesin ettei suhteella ollut minkäänlaista jatkumoa?

Miksi tein ruoan ja poltin sen pohjaan niin, ettei sitä sitten kaiken työn jälkeen voinutkaan kukaan syödä?

 

No ensinnäkin siksi, että joka kerta kun teen saman erehdyksen, opin siitä taas vahvemmin miten toimia seuraavassa hetkessä. Opin kärsivällisyyttä, eli sitä että kannattaa laskea kymmeneen jos on epävarma tai tuuliviiren matkassa ajatustensa kanssa. Lisäksi sain paljon muuta joka tekee kiitolliseksi siitä että tein mitä tein:

 

Kun opiskelin hierojaksi, kasvoin henkisesti tuon 1,5 vuoden aikana hurjan määrän. Opin, että minun tarvitsee potkia itseäni persuksille. Olen tyytynyt tekemään vähän sinne päin, koska en usko itseeni. Todellisuudessa minulla on annettavana paljon.

Lisäksi sain käydä isolla kädellä läpi omia seksuaalisia traumojani joutuessani koskettamaan ihmisen paljasta ihoa milloin mistäkin, ja vielä päivittäin! Sain arvokkaita eväitä joita kannan loppuelämäni.

 

Kun pysyin suhteessa, jolla ei ollut tulevaisuutta, vein sen niin pitkälle, etten jaksanut enää välittää kuinka väärin tein tai olin. Saatoin mennä puolisoni luo aamulla ja sanoa että pussailin tanssilattialla toisen kanssa. Myöskään häntä ei enää siinä kohtaa kiinnostanut, joten asia oli ja meni. Se oli arvokas kokemus siitä, että en saanut nuhteita, vaan oma tekemiseni jäi täysin omalle vastuulleni. Ja tuolloin päätin ottaa sen rennosti, väsyttyäni vuosien syyllisyyksien pyörittelyyn. Se kokemus on jättänyt minuun tietyn rentouden, että ei elämä ole niin vakavaa. Itsestämme ja omista ajatuksistamme olemme täällä vastuussa aina päivän päätteeksi. Ketään ei kiinnosta minun syyllisyyteni, satutan sillä vain itseäni.

 

Kun poltin ruoan pohjaan, ennen suuttumusta pysähdyin mielessäni ja muistelin kuinka minua on nuhdeltu lapsuudessa. Ja kuinka paljon se on jättänyt minuun epävarmuutta ja pelkoa omasta tekemisestä. Eli ruoan polttaminen pohjaan, kuten muutkin arjen “köppäilyt”, ovat minulle mahdollisuus olla armollinen sisäiselle lapselleni, joka ei koskaan ollut tarpeeksi hyvä koska aina teki väärin. Toivonkin että poltan ison satsin ruokaa pohjaan vielä monesti, ihan vain huomatakseni että se on okei.

 

On hyvä tehdä ja kokea. Välillä heittäytyminen elämään on pelottavaa koska olemme niin kiinni ihmisissä ja asioissa. Mutta pikkuhiljaa kun harjoittelee, oppii että olemme täällä yksin aina. Mutta kaikki mitä näemme, on meistä kotoisin. Meidän sisimpämme peilikuvaa. Ehkä se voikin olla lohduttava ja voimaannuttava ajatus?

 

Dear blog,

 

I am a health professional by training, qualified as a massage therapist. Yet I don't even know how to massage my husband's feet. Or that's how it feels sometimes.

 

I've wondered a lot about why I got into it. Why I got myself into debt with a paid degree that didn't arouse passion in me, and I haven't done that job a day since I graduated.

 

I could ask the same question about many things: why did I date when I knew the relationship had no continuity?

Why did I make a meal and burn it to the bottom so that after all the work I had done, no one could eat it?

 

Well, first of all, because every time I make the same mistake, I learn more strongly how to act in the next time. I learned patience and that it's worth counting to ten if you're unsure with your thoughts. I also learned a lot of other things that make me grateful that I did what I did:

 

When I studied to become a masseuse, I grew mentally a tremendous amount in that 1.5 years. I learned that I needed to kick myself in the ass. I've settled to do everything halfway because I don't believe in myself. In reality, I have a lot to give.

I also got to go through my own sexual traumas in a big way, having to touch a person's bare skin at any given moment, and on a daily basis! I learned valuable lessons that I will carry with me for the rest of my life.

 

When I stayed in a relationship that had no future, I took it so far that I couldn't bear to care anymore how wrong I did. I could go to my spouse in the morning and say I was making out on the dance floor with someone else. He was no longer interested at that point either, so it was over and done with. It was a valuable experience not to be reprimanded, but to have my own actions entirely my own responsibility. And that was when I decided to take it easy, tired of years of rolling over the guilt. That experience has left me with a certain relaxation; life is not that serious. We are responsible for ourselves and our own thoughts here, always at the end of the day. No one cares about my guilt, I only hurt myself with it.

 

As I burnt the bottom of my food, before I got angry I stopped in my mind and remembered how I was scolded in childhood. And how much it has left me feeling insecure and afraid of what I am doing. So burning the bottom of my food, like other everyday "blunders", are an opportunity for me to be merciful to my inner child, who was never good enough because she was always doing wrong. So I hope to burn a big batch of food to the bottom many more times, just to see that it's okay.

 

It is good to do and to experience. Sometimes it's scary to throw yourself into life because we're so attached to people and things. But little by little, as you practice, you learn that we're here alone all the time. And everything we see is from us. It's a reflection of our inner selves. Maybe that can be a comforting and empowering thought?

 

<3 kiroilevaminttu

Rakas blogi,

 

viimeisen pari kuukautta on ollut ihan älyttömän vaikea keksiä sisältöä sosiaaliseen mediaan. Eikä sillä, että olisi pakko jotain keksiä. Se on vain hämmentävää, koska oon aina tykännyt postata materiaalia muiden nähtäväksi.

 

Oon miettinyt syytä tähän. Nyt viimeisimpänä ajatuksena tuli se, että muutun ja uudistun ihmisenä niin hurjaa vauhtia etten yksinkertaisesti tiedä mitä postata. Koska olen ennen vetänyt tietyllä kuviolla ja kontekstilla, joka kuitenkaan ei enää toimi. Mutta mikä on uusi? Tappelen itseni kanssa sisältöni tekopyhyydestä ja kuinka kaikki on niin vitun ihanaa. Oikein oksettaa oma sisältö, koska kyseenalaistan vahvasti onko se rehellistä. Että ongelmat kerrotaankin normaalilla äänellä ja vähän pilke silmäkulmassa, ja ratkaisu odottaa vain vuoroaan seuraavassa puhekuplassa. On niin vitun harmonista tämä elämä.

 

Eikä ihme että hämmentää pientä Minttua. Olla näin KIVA. Ja vielä niin, että se tuntuu luonnolliselta. Koska meille on aina opetettu että rehellisyyden tulee olla kuuluvaa ja ainakin aavistuksen loukkaavaa. Suoraan sanominen on sitä ettei mietitä yhtään miten asian esittää ja viestinsä saa vielä paremmin perille kun tekee tueksi agressiivisia ja teatraalisia liikkeitä, samalla kun selittää asiaansa maskuliinisella, helvetin korvia purevalla äänellä. Niin ettei kukaan muu saa varmasti sanottua - tai vielä parempi - ettei uskalla sanoa mitään vastaan.

 

Toinen mitä mietin, on että ehkä sitä vain kymmenen vuoden funtsimisen ja ajatusten pyörittelyn jälkeen kaipaa elämistä ja käytännön läsnäoloa. Kokemista ja näkemistä, aivottomana ja miettimättä tehdä mitä lystää. Ihan kuin olisi lukenut teoriaa kymmenen vuotta pulpetin ääressä nenä kirjassa ja nyt on aika lähteä ulos ja töihin toteuttamaan sitä mitä on oppinut.

 

Joten päätin yhdistää mun kaksi to do-asiaa: Somen ja spontaaniuden. Ei enää jatkuvaa vahtaamista onko ulkoasu yhtenäinen. Ei sääntöjä millä kielellä puhun missäkin postauksessa. Ei kiroilukieltoa. Ei lempeilykieltoa. Saa olla vitun ituhippi tai kännimuija. Tai absolutisti. Tai koiraihminen.

 

Bitch, I’m back!

 

 

Dear blog,

 

for the last couple of months it's been incredibly difficult to come up with content for social media. Not that I have to necessarily come up with something. It's just confusing, because I've always liked to post stuff for others to see.

 

I've been wondering why. Now the latest thought is that I'm changing and renewing as a person at such a frantic pace that I simply don't know what to post. Because I used to post with a certain pattern and context, which doesn't work for me anymore. But what is new? I'm fighting with myself about the hypocrisy of my content and how everything is so fucking wonderful. I'm really sick of my own content because I'm questioning very strongly whether it's honest. That the problems are told in a normal voice with a bit of a twinkle in the eye, and the solution is just waiting for its turn in the next speech bubble. It's so fucking harmonious, this life.

 

And no wonder little Mint is confused. Because we've always been taught that honesty should be noisy and said at least a little offensive way. It is to not give any thought to how you present your point and to get your message across, even better when you make aggressive and theatrical gestures in support, while explaining your point in a masculine, hell-biting voice. So that no one will say anything back.

It’s confusing to be so NICE person. And in a way that feels natural.

 

The second thought is that maybe it's just that after ten years of dizzy thinking and analysing every thought you have, you just need to live and be present in a practical way. To experience and to see, brainless and unthinking way, doing what you like. It's like you've been reading theory for ten years with your nose in a book and now it's time to get out and work and put what you've learned into practice.

 

So I decided to combine my two to-do's: social media and spontaneity. No more constantly watching to see if the look of my instagram page is coherent. No more rules about what language I speak in which post. No swearing ban. No prohibition on softiness. You can be a fucking hippie or a drunk. Or an absolutist. Or a dog lover. Cause that’s my style.

 

Bitch I’m back!

 

<3 kiroilevaminttu

Rakas blogi,

 

tulimme Jasperin kanssa juuri kostealta kävelyreissulta merellä. Nimittäin putosin heikkoihin jäihin koko pituudelta. Luontoäiti antoi tuntuvan läpsäyksen molemmille poskille, kun röyhkeästi kävelin räksyvällä ja pehmeällä jään pinnalla välittämättä varoitusmerkeistä. Ja sattuu myöntää itselleen, että samalla johdatin niille heikoille jäille myös pienen ystäväni ja vaaransin myös hänet.

Noh, selvittiin säikähdyksellä ja onneksi tuntematon mieshenkilö toimi nopeasti ja tuli vetämään minut painavine takkeineni ylös, en olisi nimittäin päässyt omin avuin. Onneksi oli porukkaa liikenteessä! Lisäksi sain kävelymatkalle vielä tuntemattomalta naiselta lämpimän kaakaon. Kiitos. <3

Pakko myöntää näin jälkeenpäin kuivana turvallisesti sohvalla istuessani, että kokemus oli myös mielenkiintoinen koska olen aina miettinyt miltä jäihin putoaminen tuntuu ja minkälaista sieltä on yrittää ylös talvivaatetuksessa; aikalailla mahdotonta. Kun tällaisia äksidenttejä sattuu, tajuaa että en ole sen enempää suojelusenkeli olalla kuin kukaan muukaan. Sitä saattaakin tämän jälkeen suhtautua pelastusohjeisiin tosissaan ja ensi kerralla tiedän tasan tarkkaan kuinka toimia, mikäli itselle tai kanssakulkijalle käy samoin.

 

Edellä mainittu äksidentti antoi arvokkaan opetuksen itsensä arvostamisesta ja huolellisuudesta: en kulje välinpitämättömästi ja valitsen tarkkaan mihin haluan askeleeni suunnata.

Meillä on paljon isompi valta omasta elämästämme kuin luulemme. Muotojen suhteen joudumme päästämään irti, mutta kun löydämme sen hyvän lähteen joka meille kuuluu, mikään ei estä meitä etenemästä sen suuntaan.

 

Uusi vuosi 2024 on alkanut määrätietoisesti. Starttasin heti vuoden alusta tipattoman ja savuttoman tammikuun. Tunsin että haluan aloittaa vuoden puhtaalta pöydältä. Sisälläni asuu pieni alkoholisti ja joulun pyhien jatkuva alkoholin nauttiminen herätti sitä henkiin vähän liikaakin, jolloin tajusin että nyt on laitettava hetkeksi stoppi. Lisäksi säännöllinen alkoholin käyttö alkoi käydä myös mielen päälle, enkä voinut enää niin hyvin kuin olin voinut ennen joulun pyhiä.

Huomasin myös uuden vuoden antavan motivaatiota sen verran, että en tarvinnut tupakkaa. Nappasin heti punaisesta narusta kiinni ja päätin lisätä savuttoman tammikuun lupauksen samaan syssyyn. Olen haaveillut tupakoinnin lopettamisesta muiden tupakoitsijoiden tavoin jo kauan ja sen aiheuttamat terveyshaitat vaikeuttavat rakastamieni asioiden toteuttamista (liikunta, laulu).

Siitä sopivana aasinsiltana; aloitin laulutunneilla käymisen! Jokin minussa ei päästä irti unelmasta musiikkialalla, joten aletaan sitten tehdä tosissaan töitä sen eteen. Ja on hullua kun tiedostaa, kuinka sitä säälimättä antaa huomattavan taloudellisen ja ajallisen uhrauksen asioiden eteen jotka eivät vie minua ja hyvinvointiani eteenpäin elämässä (esim. alkoholi ja tupakka) mutta sitten kun kyse on jostain, joka liittyy suurimpiin unelmiini ja niiden saavuttamiseen, kukkaron nyörit pysyvät tiukalla ja kaikkea muuta tekemistä keksii juuri silloin kun aikaa olisi. Tiedostin tämän myrkyllisen kuvion vahvemmin kuin koskaan ja päätin että tänä vuonna puutun siihen.

Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä: viime viikolla innostuin osallistumaan twerkkaustunnille! Ensimmäinen tuntini on tiistaina, maltan tuskin odottaa. Ihanaa kokeilla kaikkea uutta, muutakin kuin heikkoja jäitä. Heh. Vaikka jälkeenpäin kiitän siitäkin.

Nämä edellä mainitut muodolliset teot liittyvät vahvasti uuden vuoden 2024 lupaukseeni: tänä vuonna en menetä turvaa itsessäni, vaan keskityn ylläpitämään ja vahvistamaan sitä.
Tänä vuonna en menetä hallintaa omista ajatuksistani ja tunteistani. Tänä vuonna kannattelen itseäni, vaikka mikä tulisi. Tänä vuonna pidän kiinni kaikesta hyvästä mitä olen ympärilleni rakentanut, enkä heitä kovaa työtäni menemään vastoinkäymisten synnyttämien tunteenpurkauksien sokaisemana.

Itken suruni rehellisesti ulos ja puhun suoraan. Jos en pysty puhumaan suoraan, en kosta sitä muille. Jos en osaa itkeä, en satuta surun synnyttämällä vihalla muita. Jos en osaa pyytää jotain, en syytä siitä muita. Jos en osaa sanoa ei, en syytä siitä muita. Vaan nostan kissan pöydälle ja työstän itseäni epämukavuusalueelle lempeästi, mutta jämäkästi, jotta voisin taas paremmin pitää itsestäni ja minulle tärkeistä asioista huolta.

 

Jotain tässäkin mimmissä on tapahtunut ihan jo siinä, että uskallan luvata itselleni jotain. Olen aina ajatellut tietyllä tavalla olevani uhrin asemassa ja auttamattomasti virran vietävänä, miten sellainen raasu uskaltaisi mitään luvata? Jos elämä tuleekin eteen ja muutun voimattomaksi ja heikoksi?

Not this time! Lupaus on lupaus, ja se toimikoot avioliittosormuksen lailla: minä luvaten olla itselleni se tärkein ja turvallisin kannatteleva kivi, myös silloin kun kuolema meidät vie uusiin seikkailuihin.

 

- kiroilevaminttu

Rakas blogi,

 

tämä joulu eroaa täysin viime vuotisesta. Viime jouluna tunsin olevani kovin hukassa ja yksin. En oikein tuntenut kuuluvani mihinkään. Tänä jouluna minulla on kolme perhettä, joiden kanssa olen sopinut viettäväni aikaa joulun päivinä. Itseasiassa neljä, koska nyt tunnen rakentaneeni perheen ja turvallisen kodin puolisoni ja Jasperin kanssa.

On suunnitelmia ja kevyt aikataulutus, joista itse pidän henkilökohtaisesti: kun on jotain mitä odottaa. Se tuo mielenrauhaa ja merkityksellisyyttä, että minua tarvitaan ja odotetaan jossain.

 

Viime jouluna kävin kovalla kädellä läpi tunnetta siitä, että en ole tervetullut. Kyse ei ollut siitä, etteikö minulle olisi vaihtoehtoja ja ottajia ollut, vaan etten tuntenut ansaitsevani sitä.

Yhteenmuutto ja yhdessä elo mieheni kanssa on vahvistanut minussa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Samalla se on parantanut haavaani hylätyksi tulemisesta.

Aiemmin uskoin siihen, että kaikki elämässä on vain hyväksyttävä ja käytävä läpi ilman välineitä. Ihan vaan siinä paikallaan istuen ja hengitellen pitäisi pelastaa oma päänsisäinen maailma. Mutta ajan kanssa olen ymmärtänyt, että minä saan pyytää ja tarvittaessa myös vaatia sitä, mikä minulle tekee hyvää. Silloinkin kun kyse on muodoista.

 

Olemme täällä vapautuaksemme sisäisistä traumoistamme. Mutta miksi olemme juuri täällä maan päällä vapautuaksemme? Koska ympärillemme on annettu liuta apuvälineitä tehdäksemme vapautuksen työtä mahdollisimman tehokkaasti. Miksi siis emme ottaisi niitä käyttöön?

Eli tilanteesta missä olen, saan kiittää itseäni. Tänä jouluna saan kiittää itseäni pienistä ja isoista valinnoista, niin mielen sisäisistä kuin myöskin muodollisista, että olen päätynyt tähän tilanteeseen jossa annan itseni ottaa runsauden ja rakkauden vastaan.

Saan kiittää itseäni, että valitsen kyseenalaistaa ajatukseni siitä etten ole haluttu.

 

 

Mulla oli kova kapina aikaisemmin joulua kohtaan. Olen vasta vuoden sisään havahtunut siihen kuinka merkityksellinen joulu on mulle. Ja kuten usein merkityksellisten asioiden kohdalla - ajatus sen menettämisestä, tai että se ei toteutuisi odotuksien mukaan, on niin pelottava että olen itse tavannut mieluummin mitätöidä sen jo alkujaan. Ihan kuin ajatus parisuhteen tai uuden harrastuksen aloittamisenkin kanssa: “ei tää kuitenkaan onnistu”.

Kaikkein surullisin jouluni lienee kahden vuoden takainen, jolloin päätin jo etukäteen että korkki pysyy auki aina aatonaatosta tapaninpäivään. Ruokin yksinäisyyden tunteeni äärimmilleen tuona jouluna, joka johtikin suorastaan hengelliseen heräämiseen ja puolen vuoden absoluuttiseen ajanjaksoon. Vaikka tuon joulun surullisena muistankin, oli se pohja jolta on selkeästi ponkaistu kohti päivänvaloa.

 

Olen ilokseni huomannut että sisäinen jouluihmiseni on puhjennut kukkaansa. Olen antanut jouluiloni tulla esille ja nauttinut siitä täysillä. Keittiö on paras paikka ja ajatus joulun jälkeisestä ajasta saa sattua, koska sittenhän lempijuhlaani on taas vuoden odotus!

Piparia on tehty kolmen kilon edestä, koti on koristeltu jo marraskuussa ja yhtäkkiä “mä en osaa hankkia lahjoja”-Minttu onkin osannut antaa monelle ihmiselle iloa lahjojen muodossa jo ennen aattoa. Ja niihin lahjoihin on mennyt koko palkka, mitä en koskaan kuvitellut antavani tapahtua. Eikä se kyllä haittaa pätkääkään!

 

Joulu tuo mulle tänä vuonna iloa nimenomaan siksi, koska kaikki sen elementit ovat mun oma vilpitön valinta. Ei kenenkään muun sanelemaa.

Se vaati paljon kyseenalaistamista ja kapinaa vanhoja ajatusmalleja kohtaan (myös krapulaa ja yksinäisyyttä) että aloin tunnistamaan sen mitä mä haluan ja mikä tuo mulle iloa.

 

Hassua on se että tämän joulun elementit ovat aikalailla samat mitkä lapsuudessa, mutta nyt niiltä on lähtenyt vaatimus. Ne leijuvatkin vapaina tuoden iloa, mutta ne ovat myöskin täysin valmiina vaihtoon jos sille tulee tarvetta (ja jos joku joulu maistuukin paremmalta vaikkapa Espanjan lämmössä).

 

- kiroilevaminttu

Rakas blogi,

 

iski jostain syystä tälle sunnuntaille rimakauhua. Uskallanko kirjoittaa aiheesta jossa olen tehnyt niin sairaasti virheitä? Jossa olen todennut toimivani oikein vasta viimeisen puoli vuotta?

Ehkä se on juuri iso myöntävä vastaus: olen kokeillut kaikenlaista ja käynyt läpi kaiken mitä en halua toistaa parisuhteessani. Olen toistanut toimintatapoja jotka eivät toimi mutta joista on myöskin erittäin työlästä kasvaa ulos.

Ja jos kerta tunnen onnistuneeni, olen näemmä löytänyt huonojen toimintapojen lisäksi myös hyviä toimintatapoja. Miksipä en jakaisi niitä kaikille, koska lähes jokainen parisuhteessa ollut tietää minkälainen suo se voi olla, jos ei seiso omilla jaloillaan eikä tunnista omaa sisäistä narsistiaan.

 

Viimeiseen lauseeseen viitaten, olen kuullut koko aikuiselämäni ajan kauhistelua kuinka joku narsisti on kohdellut toista, uhriksi tekeytyvää huonosti. Osan myös omasta suustani. Kuinka puolisoni olivat narsistisia eivätkä ajatelleet kuin omaa parastaan.

 

Se on hassua, koska itse olen puolisoni kerta toisensa jälkeen tietoisesti valinnut. Ja kerta toisensa jälkeen huonon kohtelun jälkeen olen päättänyt jäädä suhteeseen. Ja sitten lyönyt matkan varrella takaisin, kuvitellen että minulla on siihen oikeus. Kuinka tuo narsisti minua kohtelikaan, kun yritin sinnikkäästi pitää hänet lähelläni ettei minun tarvitsisi seisoa omilla jaloillani. Ettei minun tarvitsisi ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnistani, vaan vaadin jatkuvalla syötöllä toiselta tekoja ja sanoja, jotka saisivat minut voimaan paremmin.

 

Kuinka odotin odottamistani että toinen muuttuisi, ettei minun tarvitsisi lähteä suhteesta koska minä en osaa olla yksin.

 

Kukas se narsisti onkaan? Totuushan on ettemme voi tunnistaa mitään toisissa ellei se ole ensin olemassa meissä itsessämme. Kyse on siitä haluaako kärsimyksestä vapautua vai jäädä roikottamaan sitä jalassaan pallon lailla - ikuinen paino joka vetää maata kohden aina kun tutut tekijät ilmentyvät ympäristössä, parisuhteen tai muun ihmiskohtaamisen muodossa. Ei kai kukaan halua jatkuvasti vain uhriutua? Sehän on ajanhukkaa! Kuin housuun kuseminen: lämmittää hetken. Ihanaa saada sääliä ja voivottelua tunteakseen itsensä erityiseksi hetken aikaa. Sitten se kusi viilenee, voivottelijat palaavat elämään omaa elämäänsä ja sitten sitä onkin vaan surullinen hahmo märillä housuilla. Eli eteenpäin, sanoi mummo lumessa!

 

Omassa parisuhteessani haastavinta on ollut hyväksyä että olen turvassa. Että mulla ei ole hätää. Että toinen ei yritä jatkuvasti satuttaa ja kilpailla mun kanssa.

Vaikka turvan tunteen saavuttamiseen on auttanut erilainen kokemus toisen kohtelusta, on suurin turva täytynyt löytää ypöyksin: vaikka mieheni olisi kohdellut mua kuinka hyvin ja kärsivällisesti, vaikka hän olisi tuonut sata kukkapuskaa ja kuun taivaalta, huomasin olevani edelleen tytyymätön. Ja sitä kautta syöväni suhdettamme elävältä, kuten olin tehnyt aikaisemmille suhteilleni. Silloin tajusin että oma sisäinen mörköni seuraa minua aina, kunnes olen selvittänyt asiat sen kanssa. Mieheni (kuten muutkin läheiseni) voivat tukea minua matkallani, mutta itse työnteko itseni kanssa jää minulle.

 

Se pistää pienen ihmisen miettimään, että jospa kukaan ei ole sisimmässään paha eikä narsisti, vaan apunani jotta saan heijastaa heistä omia sisäisiä kipuilujani….

….ja valoani? <3

 

- kiroilevaminttu

 

Kuva: Bea Mattila