Rakas blogi,

 

lapsen oikeuksien viikko resonoi minussa positiivisella tavalla tänä vuonna. Aikaisempina vuosina en ole juurikaan huomioinut kyseistä tempausta, mutta tänä vuonna se kiinnostaa minua ja tahdon ottaa aiheeseen kantaa.

 

Ilokseni saan lukea, että tänä vuonna lapsen oikeuksien teemaviikko keskittyy eritoten henkiseen hyvinvointiin. Onkos ihmekään että Mintulla nousi heti korvat hörölle! Nimittäin vaikka henkinen ja fyysinen hyvinvointi kulkevat käsi kädessä ja vaikuttavat toinen toisiinsa, on henkinen hyvinvointi se alue, mihin ihmisellä on itsellään suurin vaikutusvalta. Siksi keskityn siihen tässä alati muuttuvassa - ja muutosta janoavassa maailmassa.

 

Jo ennen kuin aloin kirjoittamaan kannanottoani tähän merkitykselliseen aiheeseen, tuli minulle kova tarve auttaa. Siispä ryhdyin 10-vuotiaan tytön kummiksi World Visionin kautta. Koen että olen itse tällä hetkellä tilanteessa, jossa minä voin hyvin ja minulla on tarpeeksi resursseja pitää yllä ja vahvistaa hyvinvointiani kaikilla osa-alueilla. Tämän vuoksi alkaa katseeni kohdistua sisältä ulos. Kun olen ensin auttanut itseäni, voin auttaa muita.

 

Tunnen täyttäväni velvollisuuteni äitinä ja vanhempana tällä hetkellä 100% ja vähintään 50% siitä koostuu ihan vain tavastani suhtautua ajatuksiini:

 

Miten suhtaudun ajatukseen, että lapseni on säälittävä koska en tarjoa hänelle samaa mitä kaverilla on?

Kuinka suhtaudun ajatukseen että en tehnyt tarpeeksi kun en puuttunut lapseni riitaan (ja “suojellut” häntä) vaan annoin hänelle käytännön ohjeet kuinka luoda rajat itse itselleen? 

 

Kuinka suhtaudun omaan syyllisyyteni vanhemmuudesta/äitiydestä ja mitä olen valmis tekemään etten siirrä samaa syyllisyyden taakkaa omalle lapselleni?

Kuinka paljon olen valmis tekemään itseni kanssa töitä että voin jättää lapselleni kallisarvoisimman perinnön, eli taidon käsitellä tunteitaan ja sisintään sekä rakastaa itseään ja nauttia tästä elämästä rajoituksetta?

 

Varsinkin koulun aloituksen ja muuton yhteydessä ilmentynyt kapina ja väkivaltainen käytös lapsessani herätti tarkastelemaan tämän hetkistä tilannetta:

 

Mitä teen ja tunnenko vilpittömästi tekeväni parhaani? Olenko tyytyväinen tilanteeseeni ja siihen mitä teen? Ja jos en, miten voisin muuttaa tilannetta? Voinko pyytää apua? Riittääkö minulla resurssit muutoksiin mitä tahdon tehdä ja jos ei riitä, miten suhtaudun siihen?

 

Oma muutokseni lähti ymmärtämällä omaa lapsuuttani ja sen aikaisia tarpeitani (jotka luonnollisesti kummittelevat elämässäni edelleen). Aloin yhdistää lapsuudessa vastaanottamani kohtelun ja asenteet tähän hetkeen: kuinka nyt siirrän samoja asenteita omalle lapselleni. Ymmärsin pohja-ajatuksen josta isoimmat kipuiluni lähtevät: en ole haluttu. Siinä oli rikkaruohoni juuret. Bingo.

 

Äitini oli se, jonka kanssa jutellessani oivalsimme tämän. Kävimme läpi käytännön esimerkkejä omasta ja muiden perheistä, kuinka lapsiin useimmissa tilanteissa suhtaudutaan (meidän kokemuksessamme). Havaituista pienistä eleistä ja sanoista huomasimme merkkejä pinttyneestä, sukupolvien kestoisesta “lapsivihasta”. Kun jonkun näinkin vaikuttavan asian tiedostaa, saa se aikaan vihaa, mutta myös kiitollisuutta: nyt minä tiedän mikä minua painaa ja voin alkaa havainnoida kuinka se vaikuttaa käytökseeni sekä muiden ihmisten kohteluun (vauvasta vaariin) arkielämässäni.

 

Huusin määrätietoisesti puhelimessa: “Kukaan lapsistani ei enää koskaan tule kokemaan olevansa ei-haluttu. Enkä tule enää koskaan kohtelemaan itseänikään ei-haluttuna!” Äitini hurrasi puhelimen toisessa päässä. Hän tuntee silmitöntä iloa ja kiitollisuutta kuunnellessaan kuinka me tyttäret jatkamme vanhojen ajatusmallien rikkomista ja rakkauden vahvistamista. Työtä, jonka hän aloitti. Välineillä jotka hän meille ojensi. Kiitollisuus on molemminpuolinen.

 

Viestini lapsen oikeuksien viikolle voi olla kipeä ja vittumainen taikka vain helpottava: lapsen hyvinvointi lähtee vanhemmasta. Mikään lelu tai huvipuistoreissu ei korvaa vanhemman läsnäoloa:

 

Sitä, että katse nostetaan puhelimesta kun lapsi kertoo jotain.

Sitä, että annetaan käsi kun sitä pyydetään.

Sitä, että opetetaan kun ei osaa.

Sitä, että kerrotaan rakastavansa.

Sitä, että istutaan alas ja jutellaan itselleenkin vaikeista asioista.

Sitä, että jokainen hermoromahdus on merkityksellinen.

Sitä, että jokainen itku on merkityksellinen.

Sitä, että tulee nähdyksi ja kuulluksi, tärkeänä henkilönä, hyvässä ja pahassa.

 

Tämä on hyvä muistilista, mutta se on helppo sekoittaa vaatimuslistaan. En itsekään pysty tarjoamaan tätä kaikkea jatkuvasti ja silloin huomioni siirtyy omiin ajatuksiin itsestäni. Ennenkuin alan soimaamaan itseäni, pistän riidan itseni kanssa poikki ja työnnän ison klöntin voita väliin. Teen stopin ikuiselle syyllistäjälle ja riittämättömyydelle. Kun mieli rauhoittuu ja riita pääni sisällä rauhoittuu, etsin juuri siihen tilanteeseen sopivan ratkaisun:

 

Jos olen krapulassa enkä pysty olemaan läsnä lapselleni kuten haluaisin ja voimani riittävät vain Netflixin katsomiseen, sanoitan sen lapselleni. Ehkä lapsenikin saa katsoa Netflixiä tai teemme popcornia ja katsomme yhdessä elokuvaa?

Jos taas olen jatkuvasti krapulassa ja sivuutan lapseni (ja oman hyvinvointini), mietin voisinko jättää juhlinnan vähemmälle ettei tilanne olisi niin? Tekisikö se minulle vilpittömästi hyvää, olla hyvinvoivempi fyysisesti ja ettei minun tarvitse kantaa ikuista riittämättömyyttä ja syyllisyyttä siitä etten tee asioita joita haluaisin tehdä?

Jos en tykkää leikkiä autoilla, ehdotan että teemme jotain mistä minäkin pidän: esimerkiksi ulkoilu tai lautapeli? Lapsi voi myös tulla leikkimään viereeni kun puuhastelen omaa, itselleni kiinnostavaa juttuani, jotta hän saa kontaktin kanssani leikkiessään.

 

Olen itse kulkenut pitkän tien omaan ja sitä kautta lapseni hyvinvointiin kaikkien mutkien kautta. Olen vihannut itseäni, olen vihannut lastani, toivonut hänen kuolemaansa, toivonut omaa kuolemaani, katkeroitunut, vihannut, surrut menetettyä nuoruutta ja lista jatkuu. Vaikka tieni kuulostaa raadolliselta, on se monelle arkipäivää tälläkin hetkellä.

 

Vaikka olenkin löytänyt avaimet ulos noista ajatuksista ja kärsimyksestä, ne muistuttavat minua edelleen olemassaolollaan. Ja toisaalta en tahdo niitä unohtaa. Ne ovat työkaluni ymmärrykseen ja myötätuntoon, joita jokainen tarvitsee. Kun taas tekoni ovat työkaluni ratkaisun etsimiseen, niille jotka sitä etsivät.

 

- kiroilevaminttu