Rakas blogi,

 

tein ensimmäistä kertaa elämässäni Instagramiin Q&A eli seuraajani voivat kysellä minuun liittyen mitä vaan, joihin sitten vastaan esimerkiksi kirjoittaen taikka videolla höpötellen. Valitsin jälkeisen.

 

Olen vuosien varrella avautunut sosiaalisessa mediassa ihan huolella, jakanut tutuille ja tuntemattomille synkkiäkin juttuja ja räävittömästi sanoittanut arkielämääni ja tunnekokemuksiani pelkäämättä (tai vain kompensoinut pelontunnetta ylitsepursuavalla “rohkeudella”).

Sitten taas viimeisen parin vuoden aikana olen huomannut vetäytyneeni sosiaalisesta mediasta omaan tilaan ja päivittäminen on ollut selkeästi vähäisempää. Lisäksi sisältö jota päivitän, piirtää todellisuuden kauniimpaan kuvaan kuin miltä se siinä hetkessä todella tuntuu. Julkaisen mahdollisimman neutraalia ja sellaista sisältöä, josta ei ns. tule sanomista. Syynä tähän on toki se, etten itse enää lähde tunnetilojeni hallittavaksi samaan tapaan kuin ennen ja kykenen monen vuoden harjoittelun jälkeen käsittelemään niitä melko neutraalisti. Mutta tämän lisäksi on tarvinnut tietynlaisen rauhan itsensä kanssa, eikä ole ollut voimia ottaa ylimääräistä kritiikkiä vastaan.

 

Huomaathan kuinka olen mennyt tässäkin asiassa ääripäästä ääripäähän: Ensin postasin aivan kaiken ja nyt postaan vain harvan ja valitun, jos sitäkään. Niin se prosessi etenee

- omine sanoineni tapaankin todeta että pitää kokeilla mistä ojat molemmin puolin alkavat että voi löytää kultaisen keskitien.

 

Q&A oli hauska kokemus jonka otan mukaani vastaisuudessa somerutiiniin. Vaikkakin se  herätti paljon pelkoa. Huomasin, että olen laittanut aikanaan (ja edelleenkin) itseni niin alasti ihmisten nähtäville, tunteineni kaikkineni, ilman todellista varmuutta itsestäni, että se jätti pienen palovamman sisimpääni. Tunnetilani muistuttaa missä on oltu ja toisaalta myös mistä on toivuttu. Miten kovalla kädellä sitä on ottanut itseään syleilyyn vahvistakseen itsessään luottamusta.
Olin ollut niin arka ja pelännyt olla näkyvillä. Sitten yhtäkkiä sisäinen pakattu vihani purkautui monen vuoden somesekoilulla (joka on ilahduttanut toki monia, myöskin itseäni monet kerrat!). Tunnen että nyt sisältöni jakaminen tapahtuu entiseen verrattuna jalat tukevasti maassa sekä traumojen pyörittelyn sijaan pyörittelen lempeämpää näkökulmaa ja ratkaisuja. Jota en pystyisi ellen olisi tehnyt kaikkea sitä mitä tein. :-) Vaikka se mennyt tässä hetkessä tuntuisi kuinka hassulta ja höpsöltä.

 

Eli pienen harkintahetken jälkeen voimme aina todeta että onneksi tein ja olin juuri niin kuin olin; se toi minut tähän hetkeen! Ja onneksi teen ja olen myös tässä hetkessä juuri kuin olen, koska se vie minut seuraavaan hetkeen. Hetkeen jossa olen taas viisaampi ja yhden oivalluksen rikkaampi.

 

- kiroilevaminttu