Rakas blogi,

 

olen koulutukseltani terveysalan ammattilainen nimikkeellä koulutettu hieroja. Silti en tiedä edes miten hieroa mieheni jalkoja. Tai siltä se välillä tuntuu.

 

Olen paljon miettinyt miksi ryhdyin mihinkin. Miksi velkaannutin itseni maksullisella tutkinnolla, joka ei aiheeltaan pistänyt sukkia pyörimään jaloissani, enkä ole valmistumiseni jälkeen tehnyt noita hommia päivääkään.

 

Voisin kysyä monessa asiassa samaa: Miksi seurustelin vaikka tiesin ettei suhteella ollut minkäänlaista jatkumoa?

Miksi tein ruoan ja poltin sen pohjaan niin, ettei sitä sitten kaiken työn jälkeen voinutkaan kukaan syödä?

 

No ensinnäkin siksi, että joka kerta kun teen saman erehdyksen, opin siitä taas vahvemmin miten toimia seuraavassa hetkessä. Opin kärsivällisyyttä, eli sitä että kannattaa laskea kymmeneen jos on epävarma tai tuuliviiren matkassa ajatustensa kanssa. Lisäksi sain paljon muuta joka tekee kiitolliseksi siitä että tein mitä tein:

 

Kun opiskelin hierojaksi, kasvoin henkisesti tuon 1,5 vuoden aikana hurjan määrän. Opin, että minun tarvitsee potkia itseäni persuksille. Olen tyytynyt tekemään vähän sinne päin, koska en usko itseeni. Todellisuudessa minulla on annettavana paljon.

Lisäksi sain käydä isolla kädellä läpi omia seksuaalisia traumojani joutuessani koskettamaan ihmisen paljasta ihoa milloin mistäkin, ja vielä päivittäin! Sain arvokkaita eväitä joita kannan loppuelämäni.

 

Kun pysyin suhteessa, jolla ei ollut tulevaisuutta, vein sen niin pitkälle, etten jaksanut enää välittää kuinka väärin tein tai olin. Saatoin mennä puolisoni luo aamulla ja sanoa että pussailin tanssilattialla toisen kanssa. Myöskään häntä ei enää siinä kohtaa kiinnostanut, joten asia oli ja meni. Se oli arvokas kokemus siitä, että en saanut nuhteita, vaan oma tekemiseni jäi täysin omalle vastuulleni. Ja tuolloin päätin ottaa sen rennosti, väsyttyäni vuosien syyllisyyksien pyörittelyyn. Se kokemus on jättänyt minuun tietyn rentouden, että ei elämä ole niin vakavaa. Itsestämme ja omista ajatuksistamme olemme täällä vastuussa aina päivän päätteeksi. Ketään ei kiinnosta minun syyllisyyteni, satutan sillä vain itseäni.

 

Kun poltin ruoan pohjaan, ennen suuttumusta pysähdyin mielessäni ja muistelin kuinka minua on nuhdeltu lapsuudessa. Ja kuinka paljon se on jättänyt minuun epävarmuutta ja pelkoa omasta tekemisestä. Eli ruoan polttaminen pohjaan, kuten muutkin arjen “köppäilyt”, ovat minulle mahdollisuus olla armollinen sisäiselle lapselleni, joka ei koskaan ollut tarpeeksi hyvä koska aina teki väärin. Toivonkin että poltan ison satsin ruokaa pohjaan vielä monesti, ihan vain huomatakseni että se on okei.

 

On hyvä tehdä ja kokea. Välillä heittäytyminen elämään on pelottavaa koska olemme niin kiinni ihmisissä ja asioissa. Mutta pikkuhiljaa kun harjoittelee, oppii että olemme täällä yksin aina. Mutta kaikki mitä näemme, on meistä kotoisin. Meidän sisimpämme peilikuvaa. Ehkä se voikin olla lohduttava ja voimaannuttava ajatus?

 

Dear blog,

 

I am a health professional by training, qualified as a massage therapist. Yet I don't even know how to massage my husband's feet. Or that's how it feels sometimes.

 

I've wondered a lot about why I got into it. Why I got myself into debt with a paid degree that didn't arouse passion in me, and I haven't done that job a day since I graduated.

 

I could ask the same question about many things: why did I date when I knew the relationship had no continuity?

Why did I make a meal and burn it to the bottom so that after all the work I had done, no one could eat it?

 

Well, first of all, because every time I make the same mistake, I learn more strongly how to act in the next time. I learned patience and that it's worth counting to ten if you're unsure with your thoughts. I also learned a lot of other things that make me grateful that I did what I did:

 

When I studied to become a masseuse, I grew mentally a tremendous amount in that 1.5 years. I learned that I needed to kick myself in the ass. I've settled to do everything halfway because I don't believe in myself. In reality, I have a lot to give.

I also got to go through my own sexual traumas in a big way, having to touch a person's bare skin at any given moment, and on a daily basis! I learned valuable lessons that I will carry with me for the rest of my life.

 

When I stayed in a relationship that had no future, I took it so far that I couldn't bear to care anymore how wrong I did. I could go to my spouse in the morning and say I was making out on the dance floor with someone else. He was no longer interested at that point either, so it was over and done with. It was a valuable experience not to be reprimanded, but to have my own actions entirely my own responsibility. And that was when I decided to take it easy, tired of years of rolling over the guilt. That experience has left me with a certain relaxation; life is not that serious. We are responsible for ourselves and our own thoughts here, always at the end of the day. No one cares about my guilt, I only hurt myself with it.

 

As I burnt the bottom of my food, before I got angry I stopped in my mind and remembered how I was scolded in childhood. And how much it has left me feeling insecure and afraid of what I am doing. So burning the bottom of my food, like other everyday "blunders", are an opportunity for me to be merciful to my inner child, who was never good enough because she was always doing wrong. So I hope to burn a big batch of food to the bottom many more times, just to see that it's okay.

 

It is good to do and to experience. Sometimes it's scary to throw yourself into life because we're so attached to people and things. But little by little, as you practice, you learn that we're here alone all the time. And everything we see is from us. It's a reflection of our inner selves. Maybe that can be a comforting and empowering thought?

 

<3 kiroilevaminttu