Rakas blogi,

 

iski jostain syystä tälle sunnuntaille rimakauhua. Uskallanko kirjoittaa aiheesta jossa olen tehnyt niin sairaasti virheitä? Jossa olen todennut toimivani oikein vasta viimeisen puoli vuotta?

Ehkä se on juuri iso myöntävä vastaus: olen kokeillut kaikenlaista ja käynyt läpi kaiken mitä en halua toistaa parisuhteessani. Olen toistanut toimintatapoja jotka eivät toimi mutta joista on myöskin erittäin työlästä kasvaa ulos.

Ja jos kerta tunnen onnistuneeni, olen näemmä löytänyt huonojen toimintapojen lisäksi myös hyviä toimintatapoja. Miksipä en jakaisi niitä kaikille, koska lähes jokainen parisuhteessa ollut tietää minkälainen suo se voi olla, jos ei seiso omilla jaloillaan eikä tunnista omaa sisäistä narsistiaan.

 

Viimeiseen lauseeseen viitaten, olen kuullut koko aikuiselämäni ajan kauhistelua kuinka joku narsisti on kohdellut toista, uhriksi tekeytyvää huonosti. Osan myös omasta suustani. Kuinka puolisoni olivat narsistisia eivätkä ajatelleet kuin omaa parastaan.

 

Se on hassua, koska itse olen puolisoni kerta toisensa jälkeen tietoisesti valinnut. Ja kerta toisensa jälkeen huonon kohtelun jälkeen olen päättänyt jäädä suhteeseen. Ja sitten lyönyt matkan varrella takaisin, kuvitellen että minulla on siihen oikeus. Kuinka tuo narsisti minua kohtelikaan, kun yritin sinnikkäästi pitää hänet lähelläni ettei minun tarvitsisi seisoa omilla jaloillani. Ettei minun tarvitsisi ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnistani, vaan vaadin jatkuvalla syötöllä toiselta tekoja ja sanoja, jotka saisivat minut voimaan paremmin.

 

Kuinka odotin odottamistani että toinen muuttuisi, ettei minun tarvitsisi lähteä suhteesta koska minä en osaa olla yksin.

 

Kukas se narsisti onkaan? Totuushan on ettemme voi tunnistaa mitään toisissa ellei se ole ensin olemassa meissä itsessämme. Kyse on siitä haluaako kärsimyksestä vapautua vai jäädä roikottamaan sitä jalassaan pallon lailla - ikuinen paino joka vetää maata kohden aina kun tutut tekijät ilmentyvät ympäristössä, parisuhteen tai muun ihmiskohtaamisen muodossa. Ei kai kukaan halua jatkuvasti vain uhriutua? Sehän on ajanhukkaa! Kuin housuun kuseminen: lämmittää hetken. Ihanaa saada sääliä ja voivottelua tunteakseen itsensä erityiseksi hetken aikaa. Sitten se kusi viilenee, voivottelijat palaavat elämään omaa elämäänsä ja sitten sitä onkin vaan surullinen hahmo märillä housuilla. Eli eteenpäin, sanoi mummo lumessa!

 

Omassa parisuhteessani haastavinta on ollut hyväksyä että olen turvassa. Että mulla ei ole hätää. Että toinen ei yritä jatkuvasti satuttaa ja kilpailla mun kanssa.

Vaikka turvan tunteen saavuttamiseen on auttanut erilainen kokemus toisen kohtelusta, on suurin turva täytynyt löytää ypöyksin: vaikka mieheni olisi kohdellut mua kuinka hyvin ja kärsivällisesti, vaikka hän olisi tuonut sata kukkapuskaa ja kuun taivaalta, huomasin olevani edelleen tytyymätön. Ja sitä kautta syöväni suhdettamme elävältä, kuten olin tehnyt aikaisemmille suhteilleni. Silloin tajusin että oma sisäinen mörköni seuraa minua aina, kunnes olen selvittänyt asiat sen kanssa. Mieheni (kuten muutkin läheiseni) voivat tukea minua matkallani, mutta itse työnteko itseni kanssa jää minulle.

 

Se pistää pienen ihmisen miettimään, että jospa kukaan ei ole sisimmässään paha eikä narsisti, vaan apunani jotta saan heijastaa heistä omia sisäisiä kipuilujani….

….ja valoani? <3

 

- kiroilevaminttu

 

Kuva: Bea Mattila