Rakas blogi,

 

syksy alkoi lämpötilan laskulla, perinteisillä syksysateilla ja satunnaisilla aamupakkasilla. Samaan aikaan kun luonto vetäytyy talvilepoon, huomaan mieleni vetäytyvän samaa tahtia. Jokaviikonloppuinen juhlinta tekosyyllä “no syksyllä sitten loppuu” muuttuu mitättömäksi ja taannoin aloin vetää jarrua jatkuvaan juhlintaan ja tarpeeseen olla joka viikonloppu jossain. Sisäinen introverttini heräsi kesäunestaan ja vetää kroppanikin sellaiseen tilaan, että se tuntuu toimivan vain pintaliekillä. Kuulostaa masentavalta, mutta se oikeastaan se tuntuu aika ihanalta.

 

Mulla on viimeisen vuoden ajan ollut jatkuvasti tarve olla mukana illanvietoissa ja nollata päätäni alkoholin voimalla. Olen ollut nyt saman pituisen ajanjakson parisuhteessa yhteenmuuttoineen kaikkineen. Vanhojen toimintatapojen kyseenalaistus ja muuttaminen sekä yhteiseen eloon opettelu on vaatinut voimavaroja. Ja mehän tiedetään että rankat työt vaatii rankat huvit.

 

Nyt kuitenkin tunnen, että kulmia on hiottu siihen pisteeseen, että on aika muistaa taas ihan vaan ITSENSÄ. Kuka minä olen, mitä minä vilpittömästi haluan. Mitä tavoitteita minulla on ja viekö nykyinen elämäntapani sitä kohden. Kuunnella sitä sisäistä ääntä ennen kuin lupautuu menoihin tai suunnitelmiin. Kuunnellen rohkeasti vaikka se tarkoittaisi iltaa yksin kotona.

 

Ja olen huomannutkin nauttivani suunnattomasti yksinolosta. Viimeisen vuoden olen tietyllä tasolla pelännyt aina hetkeä, että puolisoni ilmoittaa lähtevänsä jonnekin ilman minua, koska se saa oloni riittämättömäksi ja hylätyksi. Se on se vanha kokemus joka on roikkunut mukanani parisuhteesta toiseen.

Ilokseni kuitenkin huomaan että nyt päinvastoin toivon sitä että saa nauttia omasta olostaan ja toisen riennot ilman minua on siihen oivallinen tilaisuus!

Ja eritoten lempeällä tavalla. Ei siis sellaisella kapinallisella "strong independent woman"-ajatuksella, vaan vilpittömästi tietäen että mulla ei ole hätää. Olen löytänyt itsestäni parhaan kaverin, eikä minulla ole pelättävää kun olen itseni kanssa.

 

En ole koskaan parisuhteessa tuntenut sellaista fiilistä, että puolisoni saa olla vapaa ja tehdä omia päätöksiään, ilman että vedän itseni siitä löysään hirteen ajatellen että se on minulta jotenkin pois. Se tuntuu älyttömän hyvältä kun pystyy keskittymään täysin itseensä määrittelemättä itseään puolison kautta. Se myös vahvistaa sitä että kaikki mitä olen käynyt läpi tähän päivään asti, tuottaa vaan hitto vieköön tulosta vaikka se ei aina siltä tuntuisi.

Tästä saa ottaa koppia, keep up the good work. ;-)

 

 

 

- kiroilevaminttu