Rakas blogi,

 

tulimme Jasperin kanssa juuri kostealta kävelyreissulta merellä. Nimittäin putosin heikkoihin jäihin koko pituudelta. Luontoäiti antoi tuntuvan läpsäyksen molemmille poskille, kun röyhkeästi kävelin räksyvällä ja pehmeällä jään pinnalla välittämättä varoitusmerkeistä. Ja sattuu myöntää itselleen, että samalla johdatin niille heikoille jäille myös pienen ystäväni ja vaaransin myös hänet.

Noh, selvittiin säikähdyksellä ja onneksi tuntematon mieshenkilö toimi nopeasti ja tuli vetämään minut painavine takkeineni ylös, en olisi nimittäin päässyt omin avuin. Onneksi oli porukkaa liikenteessä! Lisäksi sain kävelymatkalle vielä tuntemattomalta naiselta lämpimän kaakaon. Kiitos. <3

Pakko myöntää näin jälkeenpäin kuivana turvallisesti sohvalla istuessani, että kokemus oli myös mielenkiintoinen koska olen aina miettinyt miltä jäihin putoaminen tuntuu ja minkälaista sieltä on yrittää ylös talvivaatetuksessa; aikalailla mahdotonta. Kun tällaisia äksidenttejä sattuu, tajuaa että en ole sen enempää suojelusenkeli olalla kuin kukaan muukaan. Sitä saattaakin tämän jälkeen suhtautua pelastusohjeisiin tosissaan ja ensi kerralla tiedän tasan tarkkaan kuinka toimia, mikäli itselle tai kanssakulkijalle käy samoin.

 

Edellä mainittu äksidentti antoi arvokkaan opetuksen itsensä arvostamisesta ja huolellisuudesta: en kulje välinpitämättömästi ja valitsen tarkkaan mihin haluan askeleeni suunnata.

Meillä on paljon isompi valta omasta elämästämme kuin luulemme. Muotojen suhteen joudumme päästämään irti, mutta kun löydämme sen hyvän lähteen joka meille kuuluu, mikään ei estä meitä etenemästä sen suuntaan.

 

Uusi vuosi 2024 on alkanut määrätietoisesti. Starttasin heti vuoden alusta tipattoman ja savuttoman tammikuun. Tunsin että haluan aloittaa vuoden puhtaalta pöydältä. Sisälläni asuu pieni alkoholisti ja joulun pyhien jatkuva alkoholin nauttiminen herätti sitä henkiin vähän liikaakin, jolloin tajusin että nyt on laitettava hetkeksi stoppi. Lisäksi säännöllinen alkoholin käyttö alkoi käydä myös mielen päälle, enkä voinut enää niin hyvin kuin olin voinut ennen joulun pyhiä.

Huomasin myös uuden vuoden antavan motivaatiota sen verran, että en tarvinnut tupakkaa. Nappasin heti punaisesta narusta kiinni ja päätin lisätä savuttoman tammikuun lupauksen samaan syssyyn. Olen haaveillut tupakoinnin lopettamisesta muiden tupakoitsijoiden tavoin jo kauan ja sen aiheuttamat terveyshaitat vaikeuttavat rakastamieni asioiden toteuttamista (liikunta, laulu).

Siitä sopivana aasinsiltana; aloitin laulutunneilla käymisen! Jokin minussa ei päästä irti unelmasta musiikkialalla, joten aletaan sitten tehdä tosissaan töitä sen eteen. Ja on hullua kun tiedostaa, kuinka sitä säälimättä antaa huomattavan taloudellisen ja ajallisen uhrauksen asioiden eteen jotka eivät vie minua ja hyvinvointiani eteenpäin elämässä (esim. alkoholi ja tupakka) mutta sitten kun kyse on jostain, joka liittyy suurimpiin unelmiini ja niiden saavuttamiseen, kukkaron nyörit pysyvät tiukalla ja kaikkea muuta tekemistä keksii juuri silloin kun aikaa olisi. Tiedostin tämän myrkyllisen kuvion vahvemmin kuin koskaan ja päätin että tänä vuonna puutun siihen.

Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä: viime viikolla innostuin osallistumaan twerkkaustunnille! Ensimmäinen tuntini on tiistaina, maltan tuskin odottaa. Ihanaa kokeilla kaikkea uutta, muutakin kuin heikkoja jäitä. Heh. Vaikka jälkeenpäin kiitän siitäkin.

Nämä edellä mainitut muodolliset teot liittyvät vahvasti uuden vuoden 2024 lupaukseeni: tänä vuonna en menetä turvaa itsessäni, vaan keskityn ylläpitämään ja vahvistamaan sitä.
Tänä vuonna en menetä hallintaa omista ajatuksistani ja tunteistani. Tänä vuonna kannattelen itseäni, vaikka mikä tulisi. Tänä vuonna pidän kiinni kaikesta hyvästä mitä olen ympärilleni rakentanut, enkä heitä kovaa työtäni menemään vastoinkäymisten synnyttämien tunteenpurkauksien sokaisemana.

Itken suruni rehellisesti ulos ja puhun suoraan. Jos en pysty puhumaan suoraan, en kosta sitä muille. Jos en osaa itkeä, en satuta surun synnyttämällä vihalla muita. Jos en osaa pyytää jotain, en syytä siitä muita. Jos en osaa sanoa ei, en syytä siitä muita. Vaan nostan kissan pöydälle ja työstän itseäni epämukavuusalueelle lempeästi, mutta jämäkästi, jotta voisin taas paremmin pitää itsestäni ja minulle tärkeistä asioista huolta.

 

Jotain tässäkin mimmissä on tapahtunut ihan jo siinä, että uskallan luvata itselleni jotain. Olen aina ajatellut tietyllä tavalla olevani uhrin asemassa ja auttamattomasti virran vietävänä, miten sellainen raasu uskaltaisi mitään luvata? Jos elämä tuleekin eteen ja muutun voimattomaksi ja heikoksi?

Not this time! Lupaus on lupaus, ja se toimikoot avioliittosormuksen lailla: minä luvaten olla itselleni se tärkein ja turvallisin kannatteleva kivi, myös silloin kun kuolema meidät vie uusiin seikkailuihin.

 

- kiroilevaminttu